sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Varaslähtö kesään

Blogi heräilee toivottavasti talvihorroksestaan hiljalleen. Mihin lie lähes vuosi mennyt päivittämättä. Motivaatio on ollut vähän kateissa opiskeluiden suhteen koko talven, joten ehkä se on heijastunut siihen, ettei ole tehnyt mieli päivittää mitään opintoihin liittyvää. Muutenkin aika on huvennut jonnekin, en ole ehtinyt seurata suosikkiblogejanikaan moneen, moneen kuukauteen. Taidan olla ihan pihalla kaikkien kuulumisista. Ehkä loma korjaa sen vajeen, samoin kuin kertomatta olevat kuulumiset.

Tämän kevään osalta koulu on yhtä toukokuun lopun viikkoa vaille ohi. Nyt nautin etuajassa tulleesta kesästä näissä maisemissa kuusi viikkoa. Täällä ei tarvitse pohtia koleita kevätsäitä tai takatalvia. :)

lauantai 12. heinäkuuta 2014

I see dead people

Kesätöitä on jo viisi viikkoa takana ja nyt alkaa vähitellen löytyä energiaa muuhunkin. Työ itsessään ei ole rankkaa, mutta aamulla klo 6.30 soiva herätyskello on. En ole tippaakaan aamuihminen, joten viimeistään keskiviikkona olen lähinnä zombi, jonka päässä ei liiku mitään älyllistä toimintaa. Nukun kyllä reilut 8 h yössä, mutta se on minulle liian vähän ja lisäksi kroppani ei tykkää aikaisista aamuista. On jokseenkin sama nukunko 6, 8 vai 10 h, jos kello soi ennen kahdeksaa niin pää on väsynyt koko päivän. Työpäivien jälkeen jäänyt vapaa-aika on siis kulunut lähinnä sohvalla koomassa tai silloin tällöin palstalla rikkaruohoja kitkien (sopivan aivotonta toimintaa).

Olen siis ensimmäistä kertaa ihan oikeissa alan töissä, kesäkandina patologian laitoksella. Toki kandina ei vielä ole itsenäisesti vastuussa juuri mistään, vaan joku muu joutuu varmistamaan tekemiseni, mutta kuitenkin tämä on ensimmäinen kerta, kun teen jotain edes vähän lääkärin töitä muistuttavaa. Teen sentään päivittäin lausuntoja, jonne tulee minun nimeni alle (ja toki maininta oikean patologin konsultaatiosta). Moni kurssikaveri on tänä kesänä mennyt jo amanuenssiksi jonnekin sairaalaan, mutta itseäni ei vielä kiinnostanut sellaiseen hakea. Ehkä sitten ensi kesänä, tai sitä seuraavana, ei ole kiire mihinkään. En ole niin kovin sosiaalinen ihminen eikä elävien ihmisten hoitaminen ole mitenkään suuri kutsumukseni. Lääketiede on ihanaa ja kiehtovaa, mutta kuolleet potilaat ovat ehkä enemmän minua varten. Työskentelen mieluummin itsenäisesti ja omassa rauhassa enkä osana tiimiä ja potilaiden kanssa jutellen.
Tutkimustöitä olisin tietysti voinut tehdä nyt kesän kuten aiemminkin ja se olisi ollut fiksuakin tutkimuksen edistymisen kannalta, mutta mieleni teki johonkin konkreettisempaan työhön vaihteeksi. Tutkimus kiinnostaa minua, mutta se on toisinaan aikamoista pään hakkaamista seinään ja loputonta samojen analyysien tekoa vähän uudella tavalla. Patologialla hyvä puoli on se, että työ on melko suoraviivaista ja samaa työtä ei tarvitse tehdä kahta kertaa. Kun ruumis on avattu ja suljettu, voin olla varma, ettei sama ruumis tulee enää uudestaan pöydälleni.

Joidenkin (kuten muutaman sukulaisen) mielestä kesätyöni on omituinen tai karmiva, minusta se on työ siinä kuin muutkin ja lisäksi pidän siitä. Patologia on alana niin laaja ja moniin muihin aloihin integroituva, että siellä saa valtavasti oppia, josta on hyötyä sitten tulevina vuosina sairaalaan siirtyessä. Paljoahan en mistään vielä tiedä enkä ehdi yhdessä kesässä oppiakaan, mutta ainakin murusia sieltä täältä. Minulle ei patologian kurssillakaan koskaan tehnyt avaukset pahaa vaan se oli lähinnä mielenkiintoista, siksikin patologia oli minulle luonteva paikka mennä kesätöihin.  Kieltämättä kuolleet ovat tulleet uniin viime aikoina, ei siis mitenkään painajaisina, mutta selkeästi työasiat pyörivät mielessä aika paljon. On kuitenkin niin paljon uutta ja haastavaa asiaa, että aivot varmaan prosessoivat asioita koko ajan. Puoliso on muutaman kerran valittanut, että puhun unissani työasioista (kuten suolen kiinnikkeistä)...

Juhannuksen alla kävin muuten vihdoin tekemässä kanditentin, joka olisi pitänyt tehdä siis jo vuosi sitten. Se jäi minulla keväisen sairaalareissun aiheuttamien viivästysten takia myöhemmäksi, ensimmäinen mahdollisuus tehdä se olisi ollut minulla tammikuussa, mutta silloin en ilmoittautunut, koska halusin viettää lyhyen joululoman ihan oikeana lomana. Toukokuun kanditentin aikaan makailin Espanjassa rannalla. Nyt oli korkea aika mennä tekemään se, koska nelosvuodelle ei pääse, jos tentti ei ole suoritettuna. Täytyy myöntää, että lukemiset jäivät piinallisen vähäiseksi, joten vähän sai jännittää tuloksia odottaessa, että meneekö tentti läpi.  Tällä viikolla sain viimein tulokset ja läpi meni, vieläpä ihan kohtuullisin pistein, nyt olen siis ihan oikea lääketieteen kandidaatti, en enää valekandi. :D Jee!


keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Onnea onnistujille ja voimia pettymyksestä selviämiseen muille

Viimeisetkin pääsykoetulokset ovat tulleet tänään ja kaveripiiristä kantautui enimmäkseen huonoja uutisia. Vanhoja valmennuskurssikavereita ja muita tuttuja oli tämän vuoden kisassa mukana useita, valitettavasti vain yksi tuttu pääsi sisään. Tuntuu kurjalta kavereiden puolesta, mutta sanoja ei oikein ole. Tiedän, että juuri nyt mikään ei pahemmin lohduta, vain aika auttaa. Kuvittelin aina, että opiskelisimme yhdessä mahtavan valmennuskurssiporukkamme kanssa, mutta vuosi vuodelta olemme yhä kauempana toisistamme opiskeluissa. Mukana on siis myös itsekästä haikeutta, mutta päällimmäisenä on tietysti harmitus ystävien tähden. 

Muistan sen pakahduttavan ilon, jota tunsin Yliopistohaun "hyväksytty"-tekstin jälkeen, joten onnittelut niille harvoille onnellisille, jotka hyviä uutisia ovat tänä kesänä saaneet! Nauttikaa tulosten jälkeisestä huumasta, se haihtuu yllättävän nopeasti. ;) 
Lääkiskin valitettavasti muuttuu unelmasta arjeksi kun pääsee sisään ja yhtäkkiä huomaa valittavansa opiskelusta, vaikka tietää, että jonossa olisi satoja, jotka tekisivät melkein mitä tahansa voidakseen vaihtaa osia kanssani. En silti toistaiseksi ole (kovin usein) katunut valintaani.

Voin vain kuvitella, miten karvas on pettymys, kun on tehnyt vuoden tai useammankin töitä tavoitteen eteen ja nyt on vain tyhjää tulevaisuuden suunnitelmien kohdalla -ainakin hetkeksi. En sano, että uutta matoa koukkuun vaan, koska se ei ole ainoa eikä välttämättä edes paras vaihtoehto. Maailmassa on paljon kiinnostavia ammatteja ja erilaisia polkuja mitä kulkea, mutta tietysti heti huonojen uutisten jälkeen niitä ei osaa tai halua ajatella. Tiedän etten ole paras ihminen sanomaan, että se on vain lääkis, keksikää jotain muuta. Tosiasia kuitenkin on, että lääkäri ON vain yksi ammatti muiden joukossa ja onni voi löytyä yllättävältäkin taholta, jos sinne vain osaa päätyä. 

Minullakin oli ennen unelmia aivan toisenlaisesta tulevaisuudesta, mutta nykyään en osaisi kuvitella asioiden olevan toisin ja olen onnellinen elämässä johon päädyin. Aina joskus haikeus iskee ja mietin mitä olisi voinut olla, mutta toisaalta olen kulkenut jo niin kauas tätä polkua, etten enää edes kunnolla osaa kuvitella muita vaihtoehtoja. Elämässä voi tulla vastaan suuntia, joihin ei usko päätyvänsä, mutta ne suunnat voivat olla silti hyviä. Toivottavasti kaikki ohuen kirjeen saaneet löytävät päämääränsä jostakin, oli se sitten ensi kevään pääsykoe tai jotain ihan muuta! 

torstai 1. toukokuuta 2014

Erilainen vappu

Tänä vuonna vappu kului onneksi täysin eri tavalla kuin lukemattomat edelliset vaput. Sairaalan seinien sijaan olen tänä vuonna katsellut jotain aivan muuta, lähinnä sinistä taivasta, merta ja hiekkarantaa.

Munkkeja tai simaa ei täällä myöskään ole tänään nautittu.




Blogi on ollut kovin kuollut koko kevään (ja syksyn), elämä on vienyt mennessään. Katsotaan, josko loma toisi asiaan muutosta. Ehkä, ehkä ei. Iloista vappua!

torstai 2. tammikuuta 2014

Kynsilaukka

Kynsilaukka on vanha ja hyvämaineinen paikka, jossa tulee käytyä harvakseltaan. Olemme kaveriporukalla käyneet siellä nyt kahtena uudenvuodenaattona peräkkäin, mutta ensi vuodeksi taidamme etsiä jotain muuta.
Nettiarvostelut ja muutamat tuttavat ovat sanoneet, että paikan taso on laskenut ja taso vaihtelee illasta toiseen. Kahden käynnin perusteella (näitä edeltävistä käynneistä on lähes 10 v) ei tietenkään voi suuria johtopäätöksiä vielä vetää, mutta meidän seurueemme joutui tällä jälkimmäisellä kerralla toteamaan, että ehkä ei tarvitse enää uudestaan mennä.
Ensimmäinen kerta vuosi sitten oli positiivinen kokemus, minkä perusteella päädyimme tänä vuonna samaan paikkaan. Tuolla aiemmalla kerralla palvelu oli kohtuullisen sujuvaa huolimatta pienistä sekoiluista tilauksemme kanssa ja kaikki olivat tyytyväisiä ruokaansa. Itse söin silloin valkosipulietanoita, härän fileetä ja jotakin jälkiruokaa, joka ei ole jäänyt mieleeni. Kokonaismielikuva illasta jäi positiiviseksi.
Toinen kerta ei sitten jäänytkään ihan yhtä positiivisena kokemuksena mieleen. Hauskaa meillä oli, mutta se oli pääosin oman seurueemme ansiota. Ruoka oli kohtuullista, mutta ei erityistä. Söin pääruuaksi samaa härkää kuin edellisellä kerralla (samoin suurin osa seurueestamme) ja se oli erittäin mureaa ja maukasta, mutta alkupalan osalta petyin. Tilasin valkosipulikeiton, mutta petyin karvaasti, koska valkosipuli jäi kyllä sivuosaan tässä keitossa. Olisin itse nimennyt keiton ennemminkin juureskeitoksi, koska keitto maistui pääasiassa juureksille eikä valkosipulia seasta erottanut. Tarjoilijalta asiaa tiedustellessani hän kertoi kyseessä olevan ranskalainen juureskeitto, joka on maustettu valkosipulilla. Ehkäpä keitto kannattaisi sitten myös nimetä juureskeitoksi, sillä valkosipulikeittoa muualla maistaneena tämä oli melkoinen pettymys. Seurueen kasvissyöjän kasvispääruoka ei myöskään ollut kummoinen, aika peruspöperöä, jollaista saa yliopiston ruokalassa parilla eurolla. Jälkiruuaksi syöty valkosipulijäätelö ja toverin letut olivat hyviä, samoin talon omat levitteet ja tahnat saivat seurueeltamme kiitosta. 
Suurin syy, miksi illasta ei jäänyt kovin positiivinen kuva, oli palvelu. Tarjoilijamme tuntui olevan aivan muissa maailmoissa ja huitelevan ympäriinsä huomaamatta meitä, vaikka aloittaessamme ravintolassa ei ollut montaa asiakasta meidän lisäksemme. Leipää tarjoitiin omituisesti korista, jonka tarjoilija toi ja vei sitten pois kun olimme ottaneet palat. Toinen kierros leipiä olisi jäänyt saamatta, ellemme olisi röyhkeästi nousseet ylös ja hakeneet leipiä itse pöytäämme. Alkupaloja odoteltiin kuitenkin niin kauan, että leipää oli kiva saada odotellessa, etenkin kun pöydässä oli maukkaita tahnoja ja levitteitä leivän päälle laitettavaksi. Vesikannutkin meinasimme lähteä täyttämään itse jossain vaiheessa, kun tarjoilija ei ollut niitä täyttänyt (eipä tarjoilijaa kyllä pahemmin näkynytkään), pyytämällä sentään saimme lisää lopulta. 
Ylipäätään palvelu oli ikävän hidasta, vaikkei meillä kiire erityisesti ollutkaan, mutta tuntui hieman turhauttavalta istua välillä pöydässä ilman ruokaa ja juomaa pitkiäkin aikoja. 

Hieman huolestunut olo tuli myös jossain kohtaa, kun tarjoilija tuntui unohtavan seurueen allergikon allergioiden olemassaolon varsin nopeasti. Elävöittävä loppudrinkki (joka tuli laskun kanssa) jäi allergikolta maistamatta epämääräisen sisältökuvauksen vuoksi, sen sijaan keittiöstä ilmaantui tilalle snapsilasissa ehtaa vodkaa, joka tosin sekin meni väkeviin enemmän mieltyneen seurueen jäsenen suihin. 
Yhteenvetona: Plussaa ravintolalle siitä, että se on aina auki ja tunnelma ravintolassa on viihtyisä. Ruokalistalla on hyviä ruokia, mutta suurin osa maistamistamme annoksista sai aika vaatimattomat arvostelut. Erityisen suuri miinus tulee omituisesta, hitaasta ja ehkä hieman töykeästä palvelusta (Jälkiruokaa tiedusteltiin tyyliin "niin te ette syö jälkiruokaa"). En siis ehkä suosittelisi Kynsilaukkaa sellaiselle illalle, jonka haluaa varmasti olevan ikimuistoinen ja ihana, mutta jos riski henkilökunnan huonosta illasta (taso tuntuu tosiaan vaihtelevan) ei pelota, niin maukasta ruokaa ja lämmintä tunnelmaa täällä saattaa saada hyvänä iltana. :)

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Uusi vuosi, uusi alku.

Blogi on viettänyt hiljaiseloa koko syksyn, mutta nyt uuden vuoden tuomalla uudella innolla yritän taas aktivoitua päivittämään kuulumisia.

Etukäteen kaverit kertoivat, että kolmosen syksy tulee olemaan kiireinen ja työntäyteinen. Oikeassa olivat.
 En suinkaan opiskellut aamusta iltaan, mutta itse väsähdän eniten siitä stressaavasta tunteesta, että PITÄISI lukea. Syksy oli tenttien rytmittämä, koko ajan oli joku tentti tulossa, johon olisi pitänyt olla lukemassa, joten kaikki vapaa-ajan aktiviteetit herättivät syyllisyyden tunteita. Kaverit ovat huomanneet tämän siinä, ettei minua ole näkynyt juuri missään riennoissa.
Jatkuva tenttiahdistus ei suinkaan kanavoitunut ahkeraksi lukemiseksi vaan lähinnä koko syksyn kestäneeksi väsymykseksi ja stressiksi. Osansa syksyn synkkyyteen toi alkusyksyn sitkeähkö sairastelu, minkä seurauksena lukuaikatauluni (ihan kuin sellaista muutenkaan koskaan noudattaisin :D ) oli koko ajan muutaman viikon jäljessä. Vuosi vuodelta paheneva kylmän ja pimeän aiheuttama kaamosväsymys ei ainakaan auttanut asiaa.

En ole ikinä ollut yhtä iloinen joululomasta kuin tänä vuonna. Nyt reilun viikon täydellisen aivottoman löhöämisen jälkeen alkaa taas olla rentoutunut olo ja tuntuu, että aivokapasiteetti riittää ehkä jopa johonkin järkevään toimintaan suklaansyönnin ja romaanien lukemisen lisäksi.

Anteeksi maanantaikaljalaiset, tänä vuonna lupaan olla taas paikalla teidänkin seurassanne!

lauantai 28. syyskuuta 2013

Kaapista ulos

Yli kuukauden blogihiljaisuus ei otsikosta huolimatta johdu siitä, että nyt netin syövereissä on kymmeniä ihmisiä enemmän, jotka tietävät nimeni. Myönnettäköön, että se kyllä ujostuttaa, ainakin tiettyjen ihmisten kohdalla, joiden ei ollut tarkoitus olla osa kaapista tuloani. Että kiitos vaan H ja R nokkelista hoksottimistanne.  :)

Innon kirjoittamiselta ja oikeastaan ihan kaikelta tekemiseltä on vienyt sitkeässä oleva tauti, viisi viikkoa sairastamista tuli täyteen eilen. Vointi on vaihdellut lievästä nuhasta ja kurkkukivusta kaameaan limaisuuteen ja 40 asteen kuumeeseen. Jokaisella uudella kierroksella taudin pahenemista ottaa päähän entistä enemmän, joten toivottavasti neljäs pahenemiskierros on myös viimeinen.

Tämän kaiken sairastamisen keskellä päivät ovat kuluneet suurimmaksi osaksi nukkuessa (12 h yöunet ovat juuri ja juuri riittävät) ja sohvalla peiton alla maatessa, mutta olen sentään välissä jaksanut käydä koulussakin. Muutamia pakollisia opetuksia ja toissapäiväinen genetiikan tentti jäivät väliin, mutta niistä saanen sovittua korvaavat aikanaan. Syyskuussa ehdin jo yhden tentin tehdä, mutta se oli keväällä väliin jäänyt patologian johdantokurssin tentti. Työt ovat hunningolla sairastamisen vuoksi, mutta toivon pystyväni kirimään menetetyn ajan kiinni kunhan paranen.

Kliinis-teoreettista vaihetta on nyt siis ollut käynnissä reilu kuukausi. Toistaiseksi olen ollut opinnoista enemmän innoissani kuin prekliinisessä vaiheessa ja suurin syy siihen taitaa olla vihaamani pbl:n puuttuminen. Tämän syksyn ryhmäopetukset ainakin ovat olleet paljon mielekkäämpiä kuin yksikään pbl. Luennoilla en ole edelleenkään käynyt sen enempää kuin ennenkään ja siitä on turha syyttää sairastamista. Tämä syksy on selkeästi lukujärjestyksen ja kurssien määrän suhteen tiivistahtisempi kuin kuluneet kaksi vuotta, mutta ainakin omalta osaltani opinnot ovat menneet sen verran kevyellä panostuksella, että varaa tahdin lisäämiseen on. Prekliinisestä vaiheesta poiketen nyt opiskelemme useampaa kurssia yhtä aikaa, esimerkiksi nyt muutamia viikkoja on ollut käynnissä patologia, genetiikka ja immunologia. Sinne tänne on myös ripoteltu ryhmittäin videoitu potilashaastattelu ja kanylointiharjoituksia. Kuukaudessa on ehditty jo oppia ja tehdä kaikenlaista, mistä olisi ehkä kerrottavaa, mutta palaan asiaan kunhan olen vähemmän uninen.

Hengissä siis kuitenkin ollaan hiljaisuudesta huolimatta.