sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Paluu tangon ääreen osa n+1

Hehkun täällä balettitunnin jälkeistä euforiaa, tuntuu kuin leijailisin pari senttiä maanpinnan yläpuolella.

Alkuvuodesta hehkutin paluutani balettitangon äärelle. Menestys jäi keväällä kuitenkin heikoksi, kävin lopulta muistaakseni viidellä balettitunnilla ja sitten homma taas jäi sairastelujen ja työkiireiden takia. Uudella innolla päätin nyt syksyn tullen aloittaa taas uudestaan, en osaa edes laskea monettako kertaa. Olen ehtinyt käydä muutamia viikkoja tunneilla, tänään oli ehkä kuudes kerta. Tauon jälkeen ensimmäiset tunnit ovat aina tuskaa, puhumattakaan seuraavista päivistä, kun jalkapohjista niskaan on jokaikinen lihas kipeä. Nyt olen jo päässyt jossain määrin alkujärkytyksen yli ja pahimmat jumit ovat toivottavasti takana. Tosin tämänpäiväisen tunnin jälkeen en ole siitä enää ihan varma...

Tarkoituksena olisi käydä nyt alkuun kolme kertaa viikossa tunnilla, jotta kunto ja tekniikka palaisivat pikku hiljaa. Muut tunnit ovat 60 min perustason tunteja, siis juuri sopivia peruskunnon hiomiseen, mutta sunnuntaisin tunti on 90 min pituinen ja aivan eri luokkaa vaativuudeltaan. Kyseessä on sama tunti, jolla kävin viime keväänä, jolla siis käy väkeä satunnaisista harrastelijoista ammattilaisiin, joten taso on todella vaihteleva. Tunnin vaikeusaste ja fyysinen rasittavuus on kuitenkin ehkä suunniteltu niille hieman enemmän hommaa tehneille, joten nyt koko kroppa tekee hiljaista kuolemaa.

Jokaisella balettitunnilla mietin, onko tämä taivaallista vai kamalaa. Toisaalta rakastan balettia, toisaalta joka kerta on yhtä masentavaa ja turhauttavaa kun kroppa ei ole enää entisensä. Tiedän miltä liikkeiden kuuluu tuntua ja näyttää, koska olen balettia nuorempana varsin tosissani tanssinut. Valitettavasti siitä ajasta on kymmenen vuotta ja parikymmentä kiloa, joten kroppa ei enää tottele kuten ennen. Pahinta on se, että tiedän etten ikinä enää pääse entiselle tasolleni. Kovalla treenauksella kyllä saan lisää lihasvoimaa, tekniikka ja notkeuttakin, mutta en varmasti enää samalle tasolle pääse kuin nuorena. Ja se kirpaisee syvältä. Oman peilikuvan katsominen balettisalissa masentaa, koska mielessäni peilistä näkyvän kuvan pitäisi näyttää aivan toisenlaiselta (enkä nyt tarkoita makkaroita vyötäröllä vaan enemminkin lihasvoimaa ja notkeutta). Tätä kai vanheneminen on, että pitää hyväksyä muutokset kehossaan... Mutta silti se surettaa.

Nyt kun pahin alkujärkytys kropasta on poissa, huomaan olevani taas täysin koukussa. Toisaalta kehoni jokainen solu kaipaa lepoa, toisaalta kroppa huutaa lisää ja lisää.. Onneksi tiistaina jo on seuraava tunti. Toivottavasti leijun tässä euforiassa sinne asti.