lauantai 28. syyskuuta 2013

Kaapista ulos

Yli kuukauden blogihiljaisuus ei otsikosta huolimatta johdu siitä, että nyt netin syövereissä on kymmeniä ihmisiä enemmän, jotka tietävät nimeni. Myönnettäköön, että se kyllä ujostuttaa, ainakin tiettyjen ihmisten kohdalla, joiden ei ollut tarkoitus olla osa kaapista tuloani. Että kiitos vaan H ja R nokkelista hoksottimistanne.  :)

Innon kirjoittamiselta ja oikeastaan ihan kaikelta tekemiseltä on vienyt sitkeässä oleva tauti, viisi viikkoa sairastamista tuli täyteen eilen. Vointi on vaihdellut lievästä nuhasta ja kurkkukivusta kaameaan limaisuuteen ja 40 asteen kuumeeseen. Jokaisella uudella kierroksella taudin pahenemista ottaa päähän entistä enemmän, joten toivottavasti neljäs pahenemiskierros on myös viimeinen.

Tämän kaiken sairastamisen keskellä päivät ovat kuluneet suurimmaksi osaksi nukkuessa (12 h yöunet ovat juuri ja juuri riittävät) ja sohvalla peiton alla maatessa, mutta olen sentään välissä jaksanut käydä koulussakin. Muutamia pakollisia opetuksia ja toissapäiväinen genetiikan tentti jäivät väliin, mutta niistä saanen sovittua korvaavat aikanaan. Syyskuussa ehdin jo yhden tentin tehdä, mutta se oli keväällä väliin jäänyt patologian johdantokurssin tentti. Työt ovat hunningolla sairastamisen vuoksi, mutta toivon pystyväni kirimään menetetyn ajan kiinni kunhan paranen.

Kliinis-teoreettista vaihetta on nyt siis ollut käynnissä reilu kuukausi. Toistaiseksi olen ollut opinnoista enemmän innoissani kuin prekliinisessä vaiheessa ja suurin syy siihen taitaa olla vihaamani pbl:n puuttuminen. Tämän syksyn ryhmäopetukset ainakin ovat olleet paljon mielekkäämpiä kuin yksikään pbl. Luennoilla en ole edelleenkään käynyt sen enempää kuin ennenkään ja siitä on turha syyttää sairastamista. Tämä syksy on selkeästi lukujärjestyksen ja kurssien määrän suhteen tiivistahtisempi kuin kuluneet kaksi vuotta, mutta ainakin omalta osaltani opinnot ovat menneet sen verran kevyellä panostuksella, että varaa tahdin lisäämiseen on. Prekliinisestä vaiheesta poiketen nyt opiskelemme useampaa kurssia yhtä aikaa, esimerkiksi nyt muutamia viikkoja on ollut käynnissä patologia, genetiikka ja immunologia. Sinne tänne on myös ripoteltu ryhmittäin videoitu potilashaastattelu ja kanylointiharjoituksia. Kuukaudessa on ehditty jo oppia ja tehdä kaikenlaista, mistä olisi ehkä kerrottavaa, mutta palaan asiaan kunhan olen vähemmän uninen.

Hengissä siis kuitenkin ollaan hiljaisuudesta huolimatta.

tiistai 20. elokuuta 2013

Juuri tänään ei ole kiire minnekään

Onnea on leppoisa iltapäivä ystävien kanssa, kun kenelläkään ei ole kiire minnekään. Ei tarvitse pukeutua hienosti tai esittää mitään. Saa maata sohvalla mukavissa kotivaatteissa ja nauttia elämästä. Ja tietysti hyvästä ruuasta. 
Yksi jättikokoinen kasvispizza jokaiselle, niin mieli pysyi hyvänä pitkälle iltaan

Voisipa elämä olla aina yhtä leppoisaa ja mutkatonta. Ja olisivatpa nämä ystävät ympärilläni vielä vuosien päästä. Ystävät, joiden kanssa olemme päätyneet yhteen hieman yllättäviä teitä, vaikka sitä ei enää usein muistakaan. 

Jälkiruokapiirakka sai koristeekseen muutaman kynttilän ystävän syntymäpäivän kunniaksi. Koskaan ei ole liian vanha puhaltamaan kynttilöitä synttärikakusta. Ei, vaikka vuosia on niin paljon, ettei kakun pinta riitä enää oikealle määrälle kynttilöitä. Marengin alla piileksii soseeksi keitettyä raparperia ja omenaa (omenaa siksi, että kokki söi kuormasta turhan ahneesti, raparperit loppuivat kesken) sekä tavallinen piirakkapohja. 
Paljon onnea vaan...
Tänään oli taas vaihteeksi kaunis ja lämmin päivä, mutta siitä huolimatta syksy on jo lyönyt leimansa minuun. On syksyisen levoton olo, paljon tehtäviä asioita ja koulun alku mielessä. Väistämättä arkinen aherrus nostaa päätään ja levolliset kesäpäivät ovat takana moneksi kuukaudeksi. Kaikkien opiskelu- ja työkiireiden ja harrastusten keskellä ystävien tapaaminen jää usein toissijaiseksi ja yhteydenpito Facebookin varaan. Myös mitä pimeämmäksi ja kylmemmäksi syksy muuttuu, sitä enemmän tekee mieli käpertyä yksin sohvannurkkaan. Siksi on ihan hyvä, että yllättäen tarjoutuu tällaisia tilaisuuksia nauttia ystävien seurasta kasvotusten ja ilman kiirettä (vaikka oikeasti tämäkin löhöily maksetaan takaisin tekemällä kaksinverroin töitä huomenna). Nyt on taas hetkeksi hyvää mieltä varastoon.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Syyssatoa

Kun nyt flunssa on ohi ja vihdoin tuli aurinkoinen ja lämmin päivä, piti rynnätä kasvimaalle satoa hakemaan. Katselimme jo muutama viikko sitten, että porkkanat alkavat olla aika reilun kokoisia. Nyt sitten tyhjensimme koko porkkanamaan, kaikkiaan satoa tuli noin 9 kg, huolimatta siitä, että maahan laitetuista (meillä oli nauhaporkkanaa) osa ei itänyt ollenkaan.
Vielä multaiset oman maan porkkanat

Kesäkurpitsat olivat taas parin viikon kasvimaatauon päässeet venähtämään valtaviksi. Vaikka miten yrittää olla tarkkana, että poimisi kesäkurpitsat pieninä ja maukkaina, silti aina käy näin:
Kahdessa viikossa kurpitsapuskiin oli ilmestynyt kuusi jättiläistä. Kuvassa mukana myös maistiaisiksi poimittu nauris.

Parvekkeella minitomaatit ja pihalla kasvavat isommat tomaatit ovat tuottaneet kohtuullista satoa nekin, toistaiseksi kokonaissaldo on ehkä noin 5 kg tomaattia. Salaattia olemme myös saaneet hieman yli omankin tarpeen, huolimatta siitä, että pihalla salaatit joutuivat parempiin suihin (etanat?).

Tuntuu hieman haikealta kerätä satoa, koska siitä tajuaa syksyn olevan auttamatta käsillä. Tämä on ollut hyvä ja lämmin kesä, eikä syksyn kylmyys ja sateisuus saisi ihan vielä tulla. Ensi kesään on niin pitkä aika... Onneksi nyt on taas ollut hieman kesäisempi sää, eikä kasvimaakaan ole vielä ihan tyhjäksi kaluttu, joten puuhasteltavaa riittää vielä moneksi viikoksi, jos vain säät pysyvät lämpiminä.

Olisipa aina kesä.

tiistai 13. elokuuta 2013

Syksyisiä ajatuksia

Kesä alkaa olla auttamatta ohi, ainakin jos katsoo ikkunasta ulos harmaaseen sadesäähän. Loma on ohi myös kropalta ja yritän pikku hiljaa rakentaa runkoa syksyn liikuntalukujärjestykseen. Pitkän sairastamisen jälkeen kunnon kohottamiseen onkin paljon aihetta, koska kunto on todella pohjalukemissa kaikilta osin.

Salitreenien lisäksi olen panostanut nyt alkuun erityisesti kehoa huoltaviin lajeihin; pilatekseen, yin-joogaan ja trigger-tunteihin. Trigger point -tunti on itselleni uusi tuttavuus ja yhden testikerran perusteella erittäin hyvää tekevä laji. Satsilla tämä tunti on 30 min ja se onkin ihan sopiva pituus kipeiden paikkojen rullaamiseen. Tunnilla käytetään pientä palloa ja rullaa, joiden avulla etsitään kipeät paikat ympäri kroppaa (ja ainakin tässä kropassa niitä jumittavia paikkoja riittää).

Yin-joogassa käyn joogakoulu Shantissa. En ole kiinnostunut joogafilosofian henkisestä puolesta ja alkuun tunneilla opettajan puheet meridiaaneista ja muista länsimaisen lääketieteen harjoittajalle vieraista termeistä häiritsivät, mutta ajan myötä olen oppinut rentoutumaan tunnilla niin hyvin, että kuittaan epätieteelliset puheet vain pienellä hymyllä enkä jää hämmentyneenä pohtimaan niitä kuten alussa. Kahden tunnin venyttely on ihanan rentouttavaa ja joogakoulun kaunis sisustus ja rauhallinen ilmapiiri tekee myös hyvää vastapainona kuntosalin tunnelmalle. Tunnin jälkeen on levollinen ja hyvä olo, mutta zen katoaa aika nopeasti kun menee metron hälinään. Asuapa lähellä joogapaikkaa...

Kuntosalitreeni on todella paikallaan, koska loman jälkeen ensimmäisellä käynnillä tuntui, että missään ei ole yhtään hyvässä kunnossa olevaa lihasta. Nyt siis salitreeniä on syytä lisätä ohjelmaan ainakin pari kertaa viikossa. Myös balettitunteja toivon saavani syksyn ohjelmaan 2-3 kertaa viikossa, mutta toistaiseksi jalkaterän kiputilan vuoksi baletti saa odottaa ainakin jonkun aikaa. Kunhan aikataulut ja kunto sallivat, myös astangajooga olisi ihanaa saada taas mukaan liikuntalukujärjestykseeni. Astanga on yksi suosikkilajeistani, mutta toistaiseksi ei sovi aikatauluihini eikä kuntokaan oikein riitä.

Koulun alkuun on enää alle kaksi viikkoa. Miten kesä voikin mennä aina näin nopeasti? En olisi ihan vielä innokas jatkamaan opintoja, etenkään kun tiedän, että edessä on tiivis syksy opintojen suhteen. Aiemmin valmistuneet kaverini ovat pelotelleet, että kolmosen syksy on rankka ja tiivistahtinen, jopa niin, että eräs kaveri piti tämän jälkeen välivuoden saadakseen hengähdystauon opiskelusta. Keväällä infotilaisuudessa myös varoiteltiin, että syksyn tahdin vuoksi on turha suunnitella syksylle töitä tai lomamatkoja. No, lomaa ei ole tiedossa, mutta töitä aion jatkaa entiseen malliin.
Tenttejäkin on huomattavasti tiiviimmin kuin tähän asti. Preklinikassa tenttejä oli 3-4 per lukukausi, mutta nyt tenttejä on tuplasti sen verran. Pakollisia opetuksia on myös melko paljon ryhmäopetuksien ja laboratoriotöiden muodossa. Syksyn kursseja ovat lääketieteellinen genetiikka, patologia, virologia, bakteriologia, immunologia ja kliininen kemia. Edessä on myös ajatuksena jännitystä herättävä videoitu potilashaastattelu ja käytännön harjoituksia tipan laitossa ja verinäytteiden otossa. Mielenkiintoista ja varmasti hyödyllistä, mutta myös paljon, paljon opiskeltavaa.

Nyt nukkumaan, aamulla on aikainen herätys obduktion vuoksi (suoritan keväällä rästiin jääneitä patologian johdantokurssin opetuksia). Toivottavasti syksyinen sää olisi huomenna edes vähän parempi kuin tänään.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Tillivarkaita liikkeellä

Loma meni nopeasti ja arki on taas koittanut. Viikon verran olen jo yrittänyt orientoitua työntekoon, mutta toistaiseksi vielä pää tuntuu olevan kovin tahmainen. Sairasloma ja loma yhteenlaskettuna olin töistä pois yli 2 kk, viimeksi siis töissä huhtikuussa. Hiukan joutuu kaivelemaan muistia, että keksii mitä pitikään tehdä seuraavaksi.

Kasvimaalla oli lomani aikana käynyt tillivarkaita. Meillä oli 3 metrin penkki tilliä, kaikki viety. Naapurilta oli viety 9 metriä. MIHIN ihmeeseen kukaan tarvitsee 12 rivimetriä tilliä?!? Mieleen tulee, että mahtoikohan olla kyseessä joku vilpillinen torimyyjä tai ravintoloitsija, koska tuskin kellään kotikäytössä tuollaista määrää kuluu.
Tillien katoaminen oli ikävä yllätys, koska nyt kun eilen korjasimme perunasadon (meillä oli Timoa, joka on siis varhainen lajike), ei meillä ollutkaan oman maan tilliä uusien pottujen kaveriksi.

Muutenkin satoa alkaa olla jo mukavassa määrin.
Punajuuria ja retiisiä on nostettu muutamia kiloja, perunaa tuli kaikkiaan sellaiset 11 kg ja kesäkurpitsaa tähän mennessä yli 10 kg ja lisää puskee. Myös avomaankurkkuja on alkanut tulla pienessä määrin. Punaherukat kerättiin ja syötiin jo, samoin mansikat. Salaattia tulee jatkuvasti totta kai, samoin parvekkeelta yrttejä ja minitomaatteja. Raparperin tuotanto alkaa ehtyä, muutaman varren sain vielä  piirakkaa varten.

Tillivarkaita lukuunottamatta olemme säästyneet varkailta, eivätkä tuholaisetkaan ole suuremmassa mittakaavassa vaivanneet. Pihalla kasvavista salaateista jokin (etana?, pupu?) oli kyllä syönyt osan, ei ollut kuin tyngät jäljellä. Palstalla etanat eivät ole onneksi kovin pahaksi riesaksi tulleet. Rikkaruohot tuntuvat kasvavan nopeammin kuin niitä ehtii kitkeä, mutta se nyt on lähinnä kauneusvirhe, koska olemme kitkeneet ahkerasti penkit, vain käytävillä on rikkaruohoarmeija.

Olisipa Suomen kesä pidempi, ehtisi kasvattaa monta satoa. Onko mitään parempaa, kuin kävellä palstalle hakemaan itse kasvatetut salaattitarpeet illaksi?

Tässä hieman kuvia kesän sadosta (suurin osa on päätynyt kylmäkellariin tai suuhun ilman valokuvia). Kuvat jälleen kerran taattua kännykkäkameralaatua ja osa vieläpä huonossa ilta-auringossa.
Salaattia ei voi kasvattaa liikaa, kaikki menee mitä tulee.


Tomaatit ovat vielä vihreitä, saa nähdä ehtivätkö kypsyä tässä Suomen lyhyessä kesässä.



3.2 kg kesäkurpitsaa. Mitähän näistä seuraavaksi tekisi... :D

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Loma

Täällä ollaan siis elossa yhä blogihiljaisuudesta huolimatta. Sairasloma vaihtui lomaan Espanjan auringossa ja tällä hetkellä päässä ei liiku juuri muuta kuin vaikea valinta uima-altaan ja rannan välillä. Ja tietysti ruoka.
 

 Palaan ehkä altaan reunalta blogin äärelle, kunhan Helsingin tulokset tulevat, mutta toistaiseksi kaveripiiristä on kuulunut mahtavia uutisia, yksi kaveri pääsi Kuopioon ja yksi Tampereelle. Jee, hyvä J ja M-L!

Nyt jatkuu aivoton löhöäminen.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Patrona osa 2

Sairaalasta pääsyä pääsin juhlistamaan viime viikolla Patronan herkkujen äärellä. Edellisestä Patrona-reissusta on juttua täällä. Nyt toisella käynnillä ehdin ruokailun lomassa katsella enemmän ympärilleni ja tykästyin paikkaan vieläkin enemmän. Sisustus on hauska ja persoonallinen, pöydät aivan täyteen varattuja ja henkilökunta mukavaa. Vaikuttaa myös siltä, että henkilökunnalla on keskenään hyvä yhteishenki ja he oikeasti nauttivat työstään, kaikki olivat iloisia ja hyväntuulisia. Isona plussana paikalle se, että porukan kasvissyöjä sai erinomaiset kasvisannokset muokattuina perusannoksista ja allergikko sai ruokaa myös ilman ongelmia. Kun ruoka on tuoretta ja paikan päällä tehtyä, on sen muokkaaminenkin tietysti helpompaa.

Baarista näytti lähtevän drinkkejä taukoamattomalla tahdilla enkä ihmettele, oma kolmen hengen seurueenikin oli drinkkilista kädessä yhtenään. Hatunnosto sille, että drinkeissä käytetään tuoreita raaka-aineita, limet ja sitruunat puristetaan mehuksi drinkkeihin juuri ennen tarjoilua eikä käytössä todellaan ole mitään valmismehuja. Joimme kaikki hieman eri drinkkejä, joten pääsimme maistelemaan lähes koko listan läpi, eikä yhtään huonoa tullut vielä vastaan. Omia suosikkejani listalta ovat Chelada, joka on suolalla, limellä ja chilillä maustettua olutta. Jännä makuelämys aluksi, "suolaista kaljaa", mutta ruuan kanssa sopi aivan täydellisesti. Toiseksi suosikikseni muodostui jälkiruuan pariksi nautittu La tostada y la guayaba, joka oli raikas, mutta hivenen makea. Perusmargarita, La Patrona ja Mangorita keräsivät myös kehuja pöydässämme, tai no, kaikki maisteltu oli hyvää. ;)

Tässä hieman kuvatunnelmia herkuista, pahoittelen kuvien laatua, kiire syömään oli kova. :D

Tässä alkudrinkkejämme; La Patrona, joka oli todella raikas ja meni melkein parilla kulauksella alas herkullisuutensa vuoksi. Taustalla vilkkuu Pasión Jarocha, joka todella maistui ihanasti passionhedelmälle ja mukana ollut puolikas hedelmä kruunasi drinkin. 

Tässä se kuuluisa Chelada, suolaista, chilistä ja hyvää.

Toinen suosikeistani, ihanan pinkki ja hieman makea La Tostada y la guayaba.

Hm, ehkä mangorita? :D 

Paloma, meksikolainen "lonkero", limea ja greippimehua.
Alkupalaksi ihanaa tuoretta guacamolea ja totopos eli kotitekoisia taivaallisen hyviä maissilastuja. Kaveri sanoi lastujen olevan tulisia, itse en chilipitoisen drinkkini jälkeen huomannut mitään. :D
Lisää alkupaloja, sopesitos, kasvisversiona meillä. Täytteessä siis normaalisti myös chorizoa, meillä vain papuja,  salaattia, kastiketta ja juustoa, tulisen dipin kera.




Queso fundido eli sulatettua juustoa (nuorta manchegoa) tarjoiltuna kuumasta pannusta paistettujen herkkusienten kera. Tätä söin viimeksi chorizon kanssa, mutta sienet sopivat ehkä paremmin tuhdin juuston kanssa.

Äskeinen juustoannos levitettynä tortillaletun päälle, lisukkeina  siis kastikkeita ja tomaattisalsaa.
Juustoannoksen lisukkeita, tomaattisalsaa, avokadokastiketta ja melkoisen tulisia punaisia kastikkeita.

Pääruoka-annokseni, joka oli oikeastaan alkupala-annos, Taquitos  de carnitas, muokattuna isommaksi. Siis tacoja täytteenä ihanaa ylikypsää possua ja vihanneksia, lisukkeena ananassalsaa ja kastikkeita.

Kaverin pääruoka-annos, jota kuolasin kateellisena. Enchiladas, tässä täytettynä kasviksilla, normaalisti possulla. Lisäksi annoksella chili-tomaattikastiketta, juustoa ja papuja. Tätä on saatava ensi kerralla.


Ihana, ihana jälkiruoka, limepiirakka, juustokakkuhenkinen, mutta kylmänä tarjoiltu, välikerrokset ja pohja Marie-keksiä. Niin hyvää.






tiistai 4. kesäkuuta 2013

Ihana kesä

 Pääsin sairaalasta pois viikko sitten ja kulunut viikko on mennyt sairaalajakson aikana tullutta kesää ihastellessa. Pitkän sisälläolon jälkeen alkukesän tuoksut tuntuvat tavallistakin huumaavammilta. Sireenit ovat nyt parhaimmillaan, samoin monet muut pensaat ja kukat. Olen nautiskellut kesästä kävelemällä pieniä lenkkejä sekä ihan vain köllötelemällä ulkosalla kertyneitä lehtipinoja lukien. Miten ihanalta tuntuukaan päästä ulos, tuntea auringon lämpö kasvoilla ja kuulla lintujen laulu ja ruohonleikkureiden surina jostain naapuripihalta. Kesä <3

Rakastan kesän lämpöä ja aurinkoa, mielestäni Suomessa ei ole koskaan liian kuuma ulkona. Olen aikamoinen vilukissa, +20 alkaa olla siedettävä, mutta vasta kun lämpömittari näyttää +25 minulla on mukava olo ja tarkenen esimerkiksi kesämekossa eikä +30 ole sekään liikaa. Sisätiloissa kuumuus on tuskaisempaa, niinpä yli 30:n asteen sisälämpötila kotona ei ole ehkä paras mahdollinen, mutta en silti valita, parempi tämä kuin jatkuva palelu talvella. Asumme siis kerrostalon ylimmässä kerroksessa kulmahuoneistossa ja meille paistaa kesällä aurinko käytännössä klo 5-21, joten lämmintä riittää aamusta iltaan, parhaimmillaan mittasin sisältä +36 lämpötilan yhtenä iltana. Nautin silti joka sekunnista.

 Neljän viikon sairaalahoidon (joista kaksi täysin vuodelevossa) jälkeen fyysinen kunto vain on mahdottoman huono, parin kilometrin kävelyn jälkeen olen täysin nääntynyt ja muutaman tunnin pihatyöt saivat koko kropan jumiin seuraavana päivänä. Ei auta kuin toivoa, että kunto kohenee taas nopeasti, sillä kasvimaa työllistää kyllä varsin tehokkaasti. Näillä säillä kastelemassa on käytävä päivittäin ja rikkaruohojen kitkemistä olisi tarjolla enemmän kuin kunto riittää tällä hetkellä. Lisäksi viikonloppu vierähtii pihaa kesäkuntoon laittaessa (kyseessä siis appiukkoni piha, jossa on pieni kasvimaa ja pari marjapensasta ollut viime kesästä lähtien), oma parveke on yhä vaiheessa. Kaikkea ei vain jaksa kerralla, pihan laittoonkin meni käytännössä ihan koko sunnuntai. Viime kesäistä pientä kasvimaata kitkiessä paljastui myös oheinen yllätys, joku vanha porkkanansiemen oli lähtenyt itämään. :D

Tässä vielä muutamia kuvia kasvimaalta, jossa kasvu (myös rikkaruohojen) on kovassa vauhdissa.
Ruohosipulia meillä ainakin riittää

Suuri intohimoni raparperi puskee koko ajan lisää syötävää
Mansikoissa on lupaavan paljon kukkia

Salaatti alkaa nousta

Punasipulitkin ovat hyvällä mallilla

Edellisen omistajan kukkaistutuksia palstan reunalla on ilo katsella






maanantai 27. toukokuuta 2013

Valoa tunnelin päässä

Lääkärinkierto maanantaina.
Lääkäri: "No niin, tilanne alkaa näyttä hiljakseen paremmalta. Jospa sitten tällä viikolla yritettäisiin loppuviikosta saada sua kotiin vihdoin."
Potilas: "Mä kyllä ajattelin lähteä huomenna."
Pitkä hiljaisuus ja hölmistynyt ilme lääkärin kasvoilla.
"No, mä kyllä ajattelin lähinnä torstaina tai perjantaina..."
"Ei kun mä lähden huomenna."
"Jaa.. No, katsotaan. Mä kirjaan tänne, että huomenna kotiin ja kolme kysymysmerkkiä. Harkitaan tilannetta sitten huomenna uudestaan."
Toisin sanoen, huomisaamuna klo 06 mä olen täällä reppu pakattuna ja omissa vaatteissa toinen jalka oven välissä. Sopii toivoa ettei tule takaiskuja. Joskus on käynyt niin, että olen ollut ihan lähdössä ja sitten tuleekin takapakkia. Voi sitä pettymyksen määrää.

Huomaa, että tällä osastolla ei ole totuttu siihen, että potilaat haluaa kotiin näin innokkaasti. :D
Tiedän työni puolesta, että etenkin monet vanhukset tuntuvat viihtyvän sairaalassa hyvin eikä kotiin ole minkäänlaista kiirettä. Tässä iässä sitä kuitenkin arvostaa kotiaan sen verran paljon, ettei tulisi mieleenkään jäädä tänne päiväksikään enempää kuin on ihan pakko. Nyt sitten vain yritän pysyä pyjamassani seuraavan vuorokauden. Patrona, täältä tullaan!

perjantai 24. toukokuuta 2013

Ohi on!

Nyt pääsykoe on taas takana tämän vuoden osalta ja sitä varten uurastaneiden kesäloma voi alkaa. Älyvuodon ja omien tuttujen kommenttien perusteella koe oli tänä vuonna yllättävä ja hankala. Olen pikaisesti päässyt selaamaan tehtävät läpi ja pakko myöntää, että olisi saattanut hymy hyytyä tuota paperia selatessa, jos olisin pyrkijöiden joukossa istunut. Tosin itselläni on aina ollut ilmiömäinen arpaonni monivalinnoissa, joten monivalinnoissa jaossa ollut pistemäärä olisi kyllä ollut mieleeni.

Runsaasti haukkuja kerännyt koe ei mielestäni sinänsä ollut huono, koska siinä kuitenkin mitattiin paljon paineensietoa, taitoa erotella tarvittava tieto isosta aineistosta ja kykyä omaksua uusia asioita nopeasti. Järkeviä asioita kaikki pääsykokeessa mitattavaksi. Ehkä tällä konstilla myös yliopiston suuresti vastustamien valmennuskurssien merkitystä yritettiin vähentää. Toisaalta on hakijoiden kannalta kurjaa, että nyt kokeessa menestyminen oli kiinni enemmänkin tuurista kuin tehdystä työstä, koska mittavallakaan lukemisella ja laskurutiinin hankkimisella ei tässä kokeessa välttämättä pärjännyt. Toisaalta taas pääsykokeessa pärjääminen on aina jossain määrin arpapeliä, koska hakijajoukko on pääosin motivoitunutta ja osaavaa. Erot rajan tuntumassa ovat usein todella pieniä, joten on jännä nähdä saatiinko tällä kokeella enemmän eroja aikaiseksi.
Kuten valmennuskurssin kemian opettajani niin viisaasti sanoi, pääsykokeen perimmäinen tarkoitus ei ole mitata hakijoiden soveltuvuutta lääkikseen vaan muodostaa hakijoista jono, josta sitten valitaan x ensimmäistä sisään. Ja tämän jonon luomiseen voitaisiin periaatteessa käyttää aivan mitä tahansa materiaalia fysiikan, kemian ja biologian sijaan, kunhan valitulla tavalla saadaan aikaan eroja hakijoiden välille. Tulospäivä näyttää, onnistuiko tämänvuotinen koe jonon luomisessa paremmin kuin aiempien vuosien kokeet.

 Vaikka en pidä tämän vuoden koetta huonona, voin silti vain kuvitella sitä turhautumisen määrää, mikä vallitsee useimmilla koko vuoden opiskelleilla tällä hetkellä. En ole toistaiseksi saanut yhtään raporttia, joka ei olisi ollut tasoa "täysin penkin alle", mutta useat sadat tänäkin vuonna paikan saavat, joten aika näyttää keiden suoritus oli vähiten paska. :)

Oman elämän osalta ei ole mitään uutta. Viime yö ei mennytkään rauhallisissa merkeissä, sillä sain kesken yötä huonekaverin numero 11, joka kaiken lisäksi osoittautui hieman äänekkääksi ja ärsyttäväksi tapaukseksi. Viikonloppu kuluu täällä siis vielä, mutta ensi viikolla toivon pääseväni kotiin (musta tosin tuntuu että olen sanonut tän jo muutamana perjantaina...) ja vihdoin myös upottamaan sormeni palstan multaan.

Ai niin, tänään tulivat endokrinologian tentin tulokset ja kuten epäilinkin, heikosti meni, 17/24. Aikamoinen pohjanoteeraus kun olen tottunut yli 20 tasoon ja suoraan sanottuna ottaa päähän, mutta tärkeintä että se on läpi. Kai tästä ketutuksesta pääsee joskus yli.

torstai 23. toukokuuta 2013

Onnea huomiselle!

Toivottavasti kukaan huomiseen pääsykokeeseen osallistuva ei tätä enää tänään lue, vaan kaikki jännittäjätkin ovat jo nukkumatin matkassa. :)

Juttelin tänään Facebookissa useammankin pyrkijän kanssa ja yhteistä kaikille keskusteluille tuntui olevan se, että kaikkia ahdistaa tekemättömien työtuntien ja osaamattomien asioiden lista. Riippumatta siitä, oliko keskustelukumppanilla takana parin vuoden pyrkimiskokemus joka kevään lukemisineen, vuoden intensiivinen paahtaminen kirjastossa tai vuodenvaihteessa aloitettu, mutta hyvistä syistä vähäiseksi jäänyt luku-urakka, kaikki kokivat tehneensä liian vähän ja taitojen olevan liian heikot. Tämä kertoo mielestäni paljon pääsykokeen psykologisesta pelistä. Huomenna vahvoilla eivät välttämättä ole ne, jotka ovat laskeneet enemmän kemian puskuriliuoksia, päntänneet biologian nippelitiedot tai hankkineet rautaisen laskurutiinin vaan ne, joiden pää kestää paineet parhaiten. Pitää olla usko itseensä ja siihen, että eivät ne mahdottomia tehtäviä kokeeseen ole koskaan laittaneet, vaan kaikki tehtävät ovat ratkaistavissa pääsykoekirjoista saaduilla taidoilla. Kokeessa on myös kiire, tehtäviä on paljon ja aikaa vähän. On kyettävä pitämään pää kylmänä ja jatkamaan eteenpäin, jos tuntuu, että joku tehtävä ei vaan ala aueta. Vaikka kotona paahtaa mielellään jotain laskua vaikka koko illan, pääsykokeessa on maltettava haalia pisteitä sieltä, mistä niitä helpoiten irtoaa. Ja vaikka miten tuntuisi, ettei tästä mitään tule, että kaikki tehtävät ovat liian vaikeita, niin pitää muistaa, että koe on sama kaikille eikä viivan yli pääsyyn vaadita lähellekään kaiken osaamista. Usein erot sisäänpääsyrajan tuntumassa ovat todella pieniä, eikä siinä ole kysymys enää todellisista taitoeroista. Riittää, kun on vähän tuuria matkassa ja osaa kaivaa muististaan pikkuisen enemmän kuin ne useampi sata muuta hakijaa, tai ainakin osaa ilmaista ajatuksensa selkeämmin koepaperiin. Ja sen pienen eron aikaansaamisessa itseluottamuksella ja tasaisen varmalla tekemisellä (ilman jäätymisiä kesken kokeen) on todennäköisesti  suurempi merkitys kuin sillä liukoisuustulolaskulla, jota ei koskaan tajunnut. Toivon siis kaikille huomisen pääsykoekokelaille rautaisia hermoja ja tyyntä itseluottamusta. Erityisesti hyvät toverit (tiedätte keitä te olette), näyttäkää mitä osaatte!

Oma eloni jatkuu verkkaiseen tahtiin sairaalassa, huonekaveri numero 9 lähti eilen ja tänään numero 10 tuli ja meni, joten nyt illan ja yön saan viettää ruhtinaallisessa hiljaisuudessa yksin.

Tajusin järkytyksekseni tänään, että ensi viikolla alkaa kesäkuu. Ja mä tulin tänne huhtikuussa. Mihin kummaan toukokuu on mennyt?! (Joo, onhan sitä vielä yli viikko jäljellä) Erityisen masentavaa on se, että tässä on nyt kohta neljä viikkoa mennyt täysin harakoille opintojen ja töiden suhteen. Tiedän, että sairastamiselle ei voi mitään ja on mentävä sairauden ehdoilla eteenpäin, mutta silti se ottaa päähän. Koulujuttujen osalta sairastaminen meinaa lähinnä sitä, että pitäisi vääntää kasa korvaavia tehtäviä ja mennä ensi viikolla tekemään tentti, jonka piti olla tänään. Toistaiseksi aivotoiminta tuntuu olevan niin sumuista, että en kyllä ole jaksanut opiskeluun keskittyä, mutta asian olisi syytä korjaantua nopeasti tenttiä ajatellen. Jotenkin koulujuttujen lykkääminen kuitenkin tuntuu vähemmän ahdistavalta. Töiden puolesta sen sijaan harmittaa enemmän, koska meneillään oleva superkiinnostava ja hyvässä vaiheessa oleva projekti seisoo nyt täysin takiani. Ja pari apurahahakemustakin pitäisi vääntää ensi viikoksi... Mistähän saisi ostaa lisää kärsivällisyyttä sairastamisen suhteen?

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Helsingin balettiakatemia

Helsingissä baletinopetukseen on tullut uusi toimija, Helsingin balettiakatemia, josta kuulin sunnuntaibalettituntini kautta. Toiminta on parhaillaan käynnistymässä, joten aika näyttää millaiseksi se lopulta muotoutuu. Helsingin isoista tanssikouluista Helsingin Balettiakatemia eroaa siinä, että opetus keskittyy balettiin ja on tarkoitettu pääosin ammattiin tähtääville. Tavoitteellisesti treenaaville nuorille Helsingin balettiakatemian erikoiskoulutus on varmasti varteenotettava vaihtoehto balettitunneille, koska opettajat ovat tasokkaita entisiä ammattilaisia ja opetus on suunniteltu tehokkaaksi kokonaisuudeksi kehittymisen kannalta.

Suurin osa opetuksesta on siis lapsille ja nuorille suunnattua tavoitteellista opiskelua, mutta ainakin kesällä on kaksi viikonlopun mittaista tiiviskurssia myös aikuisille harrastajille ja pääopettaja Juha Kirjonen lupaili syyskaudellekin aikuisten tunteja. Itse olin alunperin suunnitellut osallistuvani kesäkuun tiiviskurssille, mutta nyt kun sairaalahoitoni venyy niin en usko olevani balettikunnossa vielä kesäkuun alussa. Kesäkuun kurssi aikuisille on siis perustason kurssi, jossa perusteiden tuntemus riittää pohjaksi. Opetusta on pe-su 2 h/päivä ja opettajana Kansallisbaletin entinen tanssija Jarkko Niininen. Itse olisin halunnut kurssille nimenomaan Jarkon vuoksi, koska hän on aivan mahtava opettaja. Jarkko piti meille nyt keväällä siis muutamia tunteja sunnuntain ryhmässäni ja olin suorastaan myyty hänen tehokkaasta, mutta silti hauskasta opetustyylistään. Harmittaa etten ole nyt kurssikunnossa, mutta toinen samanlainen viikonloppu on luvassa heinäkuun lopussa, joten silloin toivottavasti pääsen mukaan. Mutta jos blogiini eksyy baletista innostuneita, niin kesäkuunkin kursseilla on vielä tilaa ja kannattaa ehdottomasti harkita Helsingin balettiakatemian kokeilemista, jos ei muuten niin Jarkko Niinisen vuoksi. :)

Oma kevääni on baletin suhteen mennyt varsin pyllylleen sairastelujen vuoksi, en ole käynyt yhdelläkään tunnilla sitten maaliskuun ja alkuvuodestakin tahti oli lähinnä kerran viikossa. Toivon kuitenkin pääseväni taas kesällä treenaamaan ahkerammin, kunhan kunto sairaalahoidon jäljiltä paranee. Toistaiseksi olen ilmoittautunut vasta yhdelle Helsingin tanssiopiston viikkotunnille, koska alkukesä menee vielä kunnon kohottamiseen ja kesälomaan Mallorcalla, mutta heinä-elokuulle toivon voivani ottaa 2-3 viikkotuntia. Olen toistaiseksi käynyt vain Helsingin tanssiopistolla, mutta olen kovasti suunnitellut meneväni kokeilemaan myös Footlightin tunteja kesällä. Rahallisesti useampi viikkotunti vain tulee halvemmaksi samassa koulussa kuin kahdessa eri, joten täytyisi kokeilla molempia ja sitten valita toinen. Aiemmin kävin Lumoavan tanssin keskuksen balettitunneilla, mutta heidän balettitarjontansa on aika suppea, eivätkä ajat sopineet minulle yhtä hyvin kuin Tanssiopiston. Toisaalta heidän opetuspaikkanaan toimiva Aleksanterin teatteri on ihanan tunnelmallinen paikka balettitunneille ja meillä oli mukava pieni ryhmä, jossa kävin. Itselleni paras tuntipaikka olisi jossain Itä-Helsingissä, koska asun siellä päin, mutta eipä siellä kyllä aikuisille pahemmin tunteja ole tarjolla. Suurin osa Tanssiopiston ja Footlightin tunneista on keskustassa, mikä on kätevä sijainti, jos tunti on suhteellisen aikaisin ja voin mennä sinne suoraan koulusta/töistä, mutta jos tunti on vasta esim klo 20 aikoihin niin kotoa keskustaan tanssituntia varten lähteminen on yksi kynnys lisää, joka saattaa vähentää treeni-intoa etenkin kylmän talven tullessa.

Toivon siis pääseväni pian takaisin tangon ääreen, mutta ensin pitäisi kai tavoitella täältä kotiin pääsyä...

tiistai 21. toukokuuta 2013

3 päivää, 1 tunti, 15 minuuttia

Kolme yötä jouluun pääsykokeeseen on... Joko alkaa ahdistaa? ;)
Olen taas nähnyt parina yönä pääsykoepainajaisia kenties ystävien kanssa käytyjen koekeskustelujen pohjalta. Vaikka valvojan hommiin olisin kyllä mielelläni mennyt, niin itse kokeen tekemistä ei todellakaan ole ikävä.

Nyt on se hetki, kun on aika varmistaa pään kasassa pysyminen. Tässä kohtaa ei kannata enää panikoida (hyvähän se on täältä huudella), vaan nyt pää kylmänä keskittymistä ja ehkä fiiliksen mukaan pientä kertailua. Mutta jos tiedät ahdistuvasi kertaamisesta niin älä ihmeessä avaa enää kirjoja ollenkaan.
Hyviin yöuniin pyrkiminen tietysti on tärkeää, mutta en usko, että kenenkään koe kaatuu vaikkei viimeisenä yönä nukkuisi silmällistäkään. Itselläni tenttejä edeltävä yö menee aina todella katkonaisin unin, ei niinkään tentin jännittämisen takia, vaan siksi, että vihaan aikaisia herätyksiä (jotka yleensä kuuluvat tentteihin) ja vilkuilen kelloa koko yön odottaen heräämistä. Tämä on siis tuttua myös sairaalatyön aikaisten aamuvuorojen ajoilta. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että tentissä/pääsykokeessa stressitasot ovat sen verran korkealla, että adrenaliini kyllä pyyhkii väsymyksen pois vaikkei olisi nukkunut silmällistäkään. Jos siis ei nukuta, älä panikoi. Kokeen jälkeen on aikaa nukkua vaikka viikko putkeen.

Vuosi sitten kirjoittelinkin samasta aiheesta, täältä voi siis käydä katsomassa omat vinkkini pääsykoetta ajatellen. Mitään uusia vinkkejä minulla ei ole antaa, paitsi ehkä se, että kannattaa oikeasti uhrata edes pieni hetki koetilanteen visualisointiin mielessään. Kuvittele koetilanne positiivisessa mielessä ja mieti mahdolliset sudenkuopat valmiiksi. Mitä teen, jos avaan kokeen ja mikään tehtävä ei näytä houkuttelevalta aloituskohteelta? Mitä teen, jos huomaan koepaikalla unohtaneeni kynät kotiin (Ei kai kukaan OIKEASTI näin tee)? Ja koska itse panostin eväisiin useammankin ajatuksen, suosittelen sitä lämpimästi. Mieti oma eväspolitiikkasi, jos tiedät pärjääväsi vedellä niin hyvä, mutta jos yhtään epäilet asiaa niin tunnustele mukavimpia ja kätevimpiä eväsvaihtoehtoja. Useimmille se lienee jotain helposti naposteltavaa, kuten suklaapatukoita tai hedelmiä, mutta persoonallisiakin ratkaisuja on nähty. Itseni vieressä pääsykoekeväänä istui tyttö, jolla oli eväänä kylmiä nakkeja valtava keko, arviolta ehkä 40 kpl. Siis vain kylmiä nakkeja, ei mitään muuta, ei edes juotavaa. :D Taisin vilkaista eväitä kaksikin kertaa ennen kokeen alkamista... Sitten flow vei mukanaan niin, etten huomannut kokeen edetessä söikö hän todella ne kaikki. Ei ehkä oma valintani eväiksi, mutta jos juuri sinä sytyt nakkivuoresta niin anna mennä vaan!

Täältä vielä niin tutuille kuin tuntemattomillekin hakijoille tsemppipotkut takapuoleen! Kohta se on ohi! 


maanantai 20. toukokuuta 2013

Mun koti ei oo täällä...

Jos mä laulaisin tätä lääkärille, niin päästäisiköhän se mut pois?
http://www.youtube.com/watch?v=AfgAw-qHRBU

Tällä viikolla on uusi hoitava lääkäri, joten elättelen toivoa, että homman suunta muuttuisi kotia kohti. Varmuuden vuoksi peruin kuitenkin jo osallistumiseni pääsykokeen valvojaksi. Harmittaa, koska se on ihan mukavaa hommaa, mutta tällä hetkellä ei ole takeita siitä, että olisin valvojakunnossa perjantaina ja sijainen on kuitenkin helpompi löytää nyt kuin edellisenä iltana. Kaikenlaista muutakin välttämätöntä menoa olisi ollut tällä viikolla, mutta tässä ne yksi kerrallaan lakkaavat olevasta pakollisia menoja. Ei auta. Juuri nyt vitutus alkaa olla varsin korkealla tasolla koko elämän suhteen (paitsi sen, että rakas ystävä sai onneksi odotettua valoisampia terveysuutisia).

Huonekaverit tulevat ja menevät, alan kohta seota laskuissa. On ollut nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä. Tänään kierroksessa toveri numero 9, piikkauskoneen voimakkuudella kuorsaava herra. Korvatulpat tuntuvat lähinnä vitsiltä. Tästä tulee pitkä yö.

Ei mulla muuta.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Yhteenveto prekliinisestä vaiheesta / Toinen opiskeluvuosi

Kesä vilahti todella nopeasti. Olin tehnyt koko vuoden töitä 20 h/vko, joten minulle oli kertynyt kesälomia täydet 30 päivää, jotka sitten pidin kaikki kerralla, koska olin lopettamassa entisessä työssäni. Opiskelijalle kuuden viikon palkallinen kesäloma on sellaista luksusta, jota ei taida vähän aikaan olla edessä, joten nautin siitä täysin rinnoin. Viisi viikkoa olinkin Mallorcalla ja muistaen viime kesän kehnot säät kotimaassa se ei ollut lainkaan huono ratkaisu. Viisi viikkoa tasaista +30 auringonpaistetta, kerran taisi olla pilvinen päivä. Sellaisen löhöilyn jälkeen oli mieli virkeänä aloittamaan uudessa työssä elokuun alussa. Uusi työ lumosi kiinnostavuudellaan, mutta uusien asioiden tulva veti kyllä väsyneeksi myös, joten elokuun lopussa koulun alkaessa olisin ollut jo uuden loman tarpeessa.

Ensimmäisenä kesänä jotkut lääkisopiskelijat jatkoivat vielä vanhoissa töissään kuka missäkin, mutta monet olivat jo löytäneet vähän omaan alaan liittyviä töitä, kuten osastonsihteerin ja potilaskuljettajan tehtäviä sairaalamaailmassa. Tutkijalinjalaiset ja muutama muukin oli tutkimustyön parissa ja ainakin yhdet syvärit valmistuivat kurssillamme jo ensimmäisenä kesänä. Biomedicumissa siis riitti lounasseuraa kesälläkin. Monelle kurssilaisellemme tämän kesän kesätyöt olivat varmasti ensimmäinen kosketus terveydenhuollon maailmaan, eikä varmasti esimerkiksi osastonsihteerinä toimiminen mene ollenkaan hukkaan, koska sihteerin on tiedettävä ja osattava kaikenlaista, mistä on myöhemminkin hyötyä. Itse ainakin olen osastonsihteerinä vietettyjen vuosien aikana oppinut valtavasti käytännön sairaalatyöstä ja sairaalan rutiineista, mistä on varmasti hyötyä kunhan jonain päivänä ensimmäinen amanuenssuuri koittaa.

Syyslukukausi
Koulu alkoi elokuun lopussa neurobiologian osa II -jaksolla. Itse lintsasin heti ensimmäiset kolme päivää syyslukukaudesta, koska minulla osui sille viikolle työhön liittyvä seminaari Virossa, jota en halunnut jättää väliin. Olin kesällä kypsytellyt ajatusta, että voisin yrittää kunnostautua luennoilla käymisessä, mutta niin ei sitten missään vaiheessa käynyt. Neurobiologian jakso oli pitkä ja itselläni takkusi todella pahasti. En tiedä oliko kesän jäljiltä aivot vielä jäässä vai mistä kiikasti, mutta tuntui etten pääse lukemisen makuun millään. Ensimmäinen osa oli fysiologiaa ja asia oli minulle ainakin ehkä vaikeimmasta päästä siihen asti, tenttikin meni aiempaa tasoa huonommin. Osittain taustalla saattoi olla heikoksi jäänyt anatomian opiskelu kevään neuroanatomian jaksolla, jolloin pohjatiedot olivat hatarat. Tosin mielestäni aivojen fysiologia on oikeasti vaikeaa asiaa, koska siellä on myös paljon mekanismeja joita ei vielä tunneta edes kunnolla ja asiat "ehkä menevät näin". Fysiologian kurssin parhaita puolia olivat kurssityöt, joissa harjoiteltiin neurologisen tutkimisen perusteita ja demonstroitiin vestibulo-okulaarirefleksiä ruiskuttamalla kylmää vettä korvaan ja tuolissa pyörittämällä. Oli hauska tunne, kun vesi aiheutti villin kiertohuimauksen, mutta sitä seurannut monen tunnin krapulainen olo ei ollut ihan yhtä hauska. :D
Toinen osa kurssia oli neurofarmakologiaa ja jo huomattavasti paremmin selätettävissä kuin fysiologia, vaikka keskushermostoon vaikuttavien lääkkeiden määrä onkin iso ja opeteltavaa riitti. Nyt pitäisi olla perustiedot hallussa psykoosi-, masennus-, uni-, epilepsia-, Alzheimer-, Parkinson- ja migreenilääkkeistä sekä keskushermostoon vaikuttavista kipulääkkeistä, autonomiseen hermostoon vaikuttavista lääkkeistä ja huumeista.  Kurssiin kuului farmakologian kurssityö, jossa laitoimme erilaisia silmätippoja sokkona ja vaikutusten perusteella piti päätellä lääkeaine. Muuten hauskaa, mutta itselleni arpa antoi pupillia laajentanutta tavaraa ja melko pitkään laajana pysynyt pupilli aiheutti sitten illaksi migreenin (silmäni ovat muutenkin valoarat). Tämän kurssitentin olin sairaana ja suoritin sen vasta keväällä, onneksi hyvin pistein.

Svekem eli sydän, verenkierto ja munuaiset  oli seuraava kokonaisuus. Neurofysiologian jälkeen tämä kurssi tuntui helpolta ja todella mielenkiintoiselta ja olikin kakkosvuoden kursseista ehkä suosikkini. Tähänkin kurssiin kuului lukuisia harjoitustöitä ja se tietysti tekee hommasta aina mielenkiintoisempaa. Harjoittelimme EKG:n ottamista ja perusteita tulkinnasta, sydänäänten kuuntelua, verenpaineen mittaamista, pulssien tunnustelua eri paikoista ja demonstroimme vasodilatoivia (verisuonia laajentavia)  ja vasokonstriktoivia (verisuonia supistavia) lääkeaineita ruiskuttamalla ihon alle mm histamiinia ja adrenaliinia. Tutkimme myös iskemian oireita ja löydöksiä pumppaamalla kurssikaverin käden hetkeksi iskeemiseen tilaan verenpainemansetin avulla. Kivuliasta, mutta mielenkiintoista. Melko uusi, vapaaehtoinen Harvey-opetusnukella toteutettu opetus oli myös mahtava, siellä demonstroitiin erilaisia epänormaaleja sivuääniä joita ei koulukavereiden parissa pahemmin pääse kuulemaan.

Syyslukukauden viimeinen varsinainen kurssi oli lyhyt Ympäristö, elimistön suojaus ja puolustus. Kurssi oli pääasiassa farmakologiaa ja siitä suurin osa bakteeri-, virus- ja loislääkkeitä, mutta myös vanhan kunnon Galenoksen jouduin avaamaan säteilyä käsitellyttä osuutta varten (olisi ehkä selvinnyt pelkillä luentomonisteilla, mutta olihan se nostalgista palata Galenoksen sivuille).

Syyslukukaudella biolääketieteen laitoksen opintojen lisäksi suoritimme Perusterveydenhuollon jakso 2:n, josta kerroinkin jo enemmän vuorovaikutuspostauksessa ja Väestön terveys -kurssin, joka koostui kansanterveyttä käsittelevistä luennoista ja tentistä. En käynyt ainoallakaan luennolla, mutta yhden illan lukemisella onnistuin saamaan arvosanaksi 5. Tämä oli siis lääkisurani ensimmäinen oikea arvosana, kaikki muut jaksot on tähän asti arvioitu asteikkolla hyväksytty/hylätty.

Joululoma oli ruhtinaalliset kolme viikkoa, itse vietin sen pääosin töissä ja sairastaessa.

Kevätlukukausi
Kevään ensimmäinen kurssi oli Hengityselimistö. Svekem-jaksolta jatkunut mukava fiilis jatkui, kurssin sisältö ja asiat tuntuivat olevan helpohkosti hallittavia ja opittavia. Edelleen opintoja piristivät käytännön harjoitukset; hengitysäänten kuuntelu, spirometria ja KNK-opetus, jossa kurkistelimme kaikkiin reikiin mitä kaverin päästä löytyi (nenä, nenänielu, kurkunpää ja korvat).

Seuraava kurssi oli pitkähkö ruora eli Ruuansulatus ja ravitsemus. Tämä kurssi oli lähtökohdiltaan itselleni vieraampaa maaperää kuin esimerkiksi hengityselimistö ja svekem, mutta kuitenkin edelleen mukava selkeys jatkui. Jotenkin kurssin asiat tuntuivat olevan loogisia ja hyvin hallittavissa, vaikka fysiologiaa paljon olikin. Kävimme siis läpi ruuansulatuselimistön anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa, ruuansulatuskanavaan vaikuttavia lääkkeitä ja lisäksi perusasioita ravitsemuksesta. Kurssiin kuului vapaaehtoisia seminaareja, kaksi päihdeseminaaria ja ravitsemusseminaari. Ravitsemusseminaaria monet kehuivat hyväksi ja siihen olisi ehkä ollut ihan kiva osallistua, mutta olin jälleen sairaana. Sen sijaan tällä jaksolla tuli 2. vuoden ensimmäinen ja viimeinen vapaaehtoinen luento, jolla olin läsnä, sekin tosin vahingossa, koska luulin läsnäolon olevan pakollinen. :D Tällä kurssilla mukavia harjoitustöitä ei enää ollutkaan, paitsi vapaaehtoinen vatsan palpaatioharjoitus, johon tosin en osallistunut sairastumisen vuoksi. Kotitehtävänä ravitsemusfysiologiassa oli kahden päivän ruokapäiväkirja, josta sitten määritimme ravitsemustilamme. Oli varsin avartavaa katsella omia syömisiään paperilta, etenkin kun pääsi laskemaan ravintoarvojaan verrattuna saantisuosituksiin. Omassa ruokavaliossani yllätti lähinnä se, että tällä otannalla A-vitamiinin saantini jäi alhaiseksi, mutta vaatisi tietysti pidemmän seurannan todellisen tilanteen selvittämiseksi.

Viimeinen biolääketieteen kurssi oli Endokrinologia ja genitaalit, joka tuntui menevän jo vähän malttamattomassa "kohta tää loppuu" -tunnelmassa. Kävimme läpi siis genitaalien makroanatomiaa ja histologiaa, lisääntymisfysiologiaa ja endokriinisten elinten anatomian, fysiologian ja histologian sekä tietysti kaikki hormonilääkkeet. Endokriininen järjestelmä on monimutkainen, mutta kurssin mittaan asiat tuntuivat kyllä selkiytyvän, minkä vuoksi olin vähän pettynyt huonosti menneeseen tenttiin. Pisteitä ei tosin vielä ole tullut, mutta näppituntumaksi jäi, että oma taso ei ihan täyttynyt.

Näiden kurssien ohella suoritettiin taas pientä sälää, potilashaastattelujen harjoittelujakso, josta oli vuorovaikutusopintojen yhteydessä enemmän juttua, kliininen propeudetiikka 2, joka oli hieman sekava kokonaisuus. En oikein päässyt jyvälle mikä kaikki kuului tähän kurssiin, mutta ainakin muihin opetusjaksoihin integroituja luentoja oli ja lisäksi paripäiväinen yleislääketieteen seminaari sekä vielä ensi viikolla luvassa oleva kliinisen farmakologian seminaari nyt ainakin. Kevään mittaan oli myös luentokurssi epidemiologian ja biostatistiikan perusteet, jossa ei siis ollut tenttiä vaan suoritusmerkinnän sai luentopäiväkirjalla. On muuten mielenkiintoista tehdä luentopäiväkirja kurssista, jonka ainoallakaan luennolla ei käynyt. Mutta luennot eivät olleet pakollisia, vain päiväkirja, joten itse ratkaisin asian kirjoittamalla neljä sivua tyhjänpäiväistä löpinää luentokalvojen perusteella.

Kevään loppuun sijoittunut patologian johdantojakso ei enää kuulu prekliiniseen vaiheeseen, vaan on osa syksyllä jatkuvaa kliinis-teoreettista vaihetta. Tässä kohtaa olemme siis jo jakautuneet medisiinarit ja hampaalaiset erilleen. Itse en ehtinyt suorittaa patologian kurssista kuin yhden pakollisen opetuksen ennen sairaalaan joutumistani, kurssi kesti vain kaksi viikkoa ja on nyt siis jo ohi. Olen onneksi saanut sovittua opettajan kanssa, että suoritan pakolliset opetukset kesälomalla ja tentin teen sitten uusinnassa syyskuussa.

Kaikkiaan toinen vuosi erosi ensimmäisestä ehkä eniten siinä, että käytännönläheisiä harjoitustöitä oli enemmän ja kurssit muutenkin alkoivat olla jo lähempänä sitä "oikeaa" lääkärintyötä, kun käytiin läpi eri elinjärjestelmiä ensimmäisen vuoden biokemiapainotuksen sijaan. Nyt opinnot sitten muuttuvat kahdella konkreettisella tavalla: hampaalaiset ovat häipyneet omiin kuvioihinsa ja sitä kautta moni kaveri katoaa lounaspöydästä ja opetus siirtyy pääosin pidettäväksi tien toiselle puolelle Haartman-instituuttiin Biomedicumin sijaan. Myös opintojen luonne muuttuu ensi vuonna hieman, mutta siitä sitten ehkä oma juttunsa, koska tästä alkaa tulla megapitkä tarina...

lauantai 18. toukokuuta 2013

Satoa alkaa tulla :)

No, ei tätä sentään ihan sadoksi kai voi vielä kutsua, mutta ainakin maistiaisia. :D
Palstalta nousee siis jo raparperia ja ruohosipulia syötäväksi asti. Raparperia sain tuliaisina sairaalaan neljä vartta, pari ehdin jo syödä ennen valokuvausta. Rakastan raakaa raparperia (mitä happamampaa sen parempaa) ja perheemme päättymätön kiistanaihe on tähän asti ollut raparperien käyttötarkoitus. Mies toivoisi saavansa kiisseliä ja piirakkaa, mutta minun mielestäni on typerää pilata hyvä raparperi tekemällä siitä jotain makeaa. Pieneltä takapihalta nousseet varret olen yleensä ehtinyt syödä ennen niiden ehtimistä keittiöön asti, mutta nyt palstan myötä raparperin määrä ilmeisesti on kasvamassa hurjaa tahtia, joten ehkä mieskin jatkossa saa jotain raparperiherkkuja. Ruohosipulipuska ilmeisesti myös tuottaa jo varsin runsasta satoa ja sain sairaalaan vähän maistiaisia, joilla tuunata mautonta sairaalaruokaa.

Kuulemma myös pensaissa alkaa olla lehtiä, toistaiseksi näyttää kolmelta punaviinimarjapensaalta ja yhden laji on vieläkin auki, lieko karviaista tai jotain aivan muuta, kuulemma mustaherukaltakaan ei näytä. Salaatit alkavat jo pilkistää maasta, muuten elonmerkkejä ei kuulemma ole nähtävissä. Tosin kotona sisällä ovat vielä voimistumassa kesäkurpitsan ja avomaankurkun taimet, ne siis tietysti kasvavat, mutta eivät palstalla. Mansikoissa näkyy muutamia kukkia jo, joten niidenkin osalta näyttää hyvältä. Mansikkapenkkien väleihin tosin oli ilmestynyt voikukan alkuja, joten kateratkaisu mansikkamaalle olisi tehtävä pikaisesti ennen kuin rikkaruohojen kitkeminen vie hermot. Entisen omistajan jäljiltä palstalta löytyi ilmeisesti jonkinlaista katekangasta/muovia, joten nyt harkitsemme laitammeko sitä vai kenties olkea tai puukatetta.

Nyt kuivien ja kuumien päivien tultua maa on kuivunut enemmän ja ilmeisesti palstamme on sittenkin savisempaa maata kuin ensi alkuun kostea maa näytti. Saatamme siis joutua painiskelemaan jossain määrin samojen savimaaongelmien kanssa kuin Johanna, aika näyttää miten käy. Istutuksia tehdessä äitini oli huomannut, että pieni lisäsatsi multaa olisi ehkä paikallaan ensi vuonna, koska multakerroksen syvyys ei ole ihan optimaalisin. Tämän vuoden osalta palstan multatilaukset ovat jo menneet ja istutuksetkin tehty, joten palataan asiaan sitten ensi keväänä.

Ensimmäiset lehtokotilotkin on jo bongattu, onneksi suurhyökkäystä ei vielä ole tullut. Taistelu on aloitettava heti, jottei tilanne pääsekään pahaksi. Onneksi palstoillamme päin ei kuulemma ole ollut myyrä- tai citykaniongelmia, eli potentiaaliset tuholaiset ovat kuitenkin enimmäkseen pienikokoista sorttia.

Oih, pääsisinpä pian pois täältä ja näkemään palstan omin silmin... Mutta nyt jännäämään euroviisuja!

perjantai 17. toukokuuta 2013

Pyjamasankarin mietteitä

Aamuvirkku pyjamapotilas täällä hei.
Kotioloissa olen armottoman aamu-uninen, mutta sairaalassa talon vuorokausirytmeistä ja lääkkeistä johtuen normaali heräämisaikani ajoittuu klo 5-6 välille. Näin valoisana vuodenaikana on toisaalta ihan kivaa joskus nähdä näitä aikaisia aamuja edes ikkunan takana, koska kotona nukun ne kyllä auttamatta ohi. Olen siis nyt kolmatta viikkoa sairaalahoidossa ja voinnin parantuessa pikku hiljaa alkaa sisäinen levottomuus kaavaa. Sairaalahoidon alussa olen yleensä niin kipeä, että sängyssä makaaminen on täysin ok, mutta voinnin lähtiessä kohentumaan koti-ikävä kasvaa ja jokainen yö lisää sairaalassa tuntuu ylivoimaisen ärsyttävältä. Eilen kierrolla tuomio oli, että keskustellaan siitä kodista sitten ensi viikolla, mikä tarkoitti edessä olevan ainakin neljä yötä täysihoidossa. Sisäinen lapseni tahtoisi kiukutella, että viikonlopuksi on päästävä kotiin, mutta järki sanoo ettei tässä kitinä auta. Jotenkin sairaalassa juuri viikonloput ovat niitä raivostuttavimpia, kun mitään ei tapahdu ja aika matelee. Tälle hoitojaksolle arkipyhien vuoksi edessä olevan viikonlopun jälkeen saldona on jo 8 näitä pitkästyttäviä päiviä. Onneksi ystäviä ja perhettä on käynyt täällä suhteellisen ahkerasti kylässä, joten olen saanut sekä seuraa että vaihtelua sairaalaruokaan.

Sairaalaruoka on varmasti riittävää pitämään potilaat hengissä (mitä nyt allergikon kohdalla senkin kanssa on joskus vähän niin ja näin), mutta suuria nautintoja siitä ei kyllä saa. Sairaalaruoka poikkeaa myös varsin radikaalisti omasta kotiruokavaliostani, joten ruokatuliaiset kotoa ovat enemmän kuin tervetulleita. Eniten täällä alkaa ajan kanssa kalvaa hedelmien ja vihannesten vähyys, joten niitä minulle onkin kannettu kilokaupalla, mutta kyllä suolaiset ja makeat herkutkin ovat kauppansa tehneet. Leivontataitoiset ystävät ovat ilahduttaneet minua mm. kotitekoisilla munkeilla ja siippa tuonut kotoa mieliruokiani, kuten kotitekoista guacamolea ja paneroituja kanapihvejä.

Olen jo melkoinen konkari sairaalassa makaamisessa, mutta silti joka kerta tänne joutuminen tuntuu henkilökohtaisella tappiolta. Aina terveenä pysyessäni elän illuusiossa etten ikinä enää joudu pukemaan sairaalapyjamaa päälleni, mutta toistaiseksi se seuraava kerta on aina tullut ja joka kerta olen yhtä pettynyt. Yksi suuri syy pettymykseen on varmasti se, että minulla nämä reissut venyvät usein pariksi-kolmeksi viikoksi ja se on pitkä aika maata pyjamassa pois kotoa, puhumattakaan siitä, miten kauan makaamisessa kadotetun yleiskunnon takaisin saamisessa taas kestää. Lihaskuntohan rapisee suurella nopeudella vuodelevossa, muistaakseni koulussa puhuttiin jopa 20 % laskusta kahdessa viikossa ja kestävyyskuntokin laskee samaa tahtia. Nyt jo harmittaa se tieto, että edessä on monen viikon kuntoutuminen ennen kuin esimerkiksi balettitunneista kannattaa haaveilla. Luulen, että sairaalahoidot olisivat helpompia jaksaa, jos tietäisi että kotiin päästyä on heti entisellään.

Puristamattomat lärpäkkeet
Sairaalaelämä on oma maailmansa ja nämä ikuiset pyjamat ehkä vahvin symboli sille. Jo pelkästään sairaalapyjaman päälle pukeminen saa ihmisen näyttämään sairaalta, sen olen saanut todeta myös työni puolesta. Pyjama luokittelee ihmiset potilaiksi ja tekee persoonattomuudellaan myös kaikki hyvin samannäköisiksi. Ja johan sitä vähemmästäkin tuntee itsensä myös potilaaksi kun aamusta iltaan ja illasta aamuun pitää samaa löysää pyjamaa ja sairaalan lökösukkia (jotka muuten aina katoavat jalasta yön aikana). Kokemuksesta voin kertoa että parin pyjamaviikon jälkeen oikeat vaatteet tuntuvat puristavat joka paikasta, kun ne ekan kerran saa päällensä. :D
Toisaalta täällä maatessa oppii arvostamaan yksinkertaisia asioita, kuten vessaan tai suihkuun pääsemistä ja ylipäätään kävelemistä. Harvoin sitä kotona on yhtä riemuissaan suihkusta kuin täällä, kun ensimmäistä kertaa viikkoon pääsee juoksevan veden alle.


Maatessa paikat jäykistyvät ja tuntuu, että koko kroppaa kolottaa. Juuri nyt ajatus kunnon venyttelystä tai hieronnasta tuntuu taivaalliselta ja kotiin päästyä pitkä venyttely onkin ensimmäisten tehtävien asioiden listalla. Voinnin kohentuessa on myös mahtavaa päästä pienille kävelylenkeille, vaikka yleensä seurauksena on aina malttamattomasta alusta seuraava järkyttävä jumi pohkeisiin ja reisiin. Viime vuonna sain kauppareissulla pohkeet niin maitohapoille, että ne tärisivät monta tuntia "lenkin" jälkeen ja seuraavana päivinä olivat niin jumissa ettei jalkoja saanut suoraksi. :D
Sen sijaan tauon jälkeen ensimmäiset salitreenit ja balettitunnit ovat aina yhtä helvettiä, kun lihakset ovat heikot ja jäykät ja joka paikka menee viikoksi jumiin ekasta kerrasta. Onneksi sekin aina muutamassa viikossa helpottaa, mutta menetetyn kunnon takaisin saamiseen menee kyllä taas koko kesä. Sinänsä todella harmi, että olin ehtinyt haaveilla meneväni kesäkuun alussa Helsingin balettiakatemian viikon mittaiselle kurssille, mutta nyt se on kyllä liian suuri ponnistus. Onneksi heillä on vastaava kurssi luvassa heinäkuun lopulla, siihen mennessä toivottavasti olisin jo treenikunnossa.

Huoh, vielä tunti aamiaiseen. Alan selvästi laitostua, kun vatsa alkaa odottaa aamiaista jo nyt, kotona ei tulisi mieleenikään laittaa suuhuni mitään tähän aikaan. Tänään on vieläpä onnenpäivä, kun on perjantai. Tiistaisin ja perjantaisin täällä nimittäin saa aamiaisella vellin kylkeen tuoreen sämpylän iänikuisten viipaleleipien sijaan. Sitä odotellessa...

torstai 16. toukokuuta 2013

Hyvästä ja ei_aina_niin_hyvästä ruuasta

Marika käsitteli taannoin aihetta, jota olen itsekin pureskellut sanoiksi tässä viime aikoina. Marikan kokemukset ovat valitettavan tuttuja monesta helsinkiläisravintolastakin. En ymmärrä miksi Suomessa niin monesta ravintolasta tuntuu täysin puuttuvan intohimo ja halu laittaa maukasta ja laadukasta ruokaa, vaikka vaatimuslistalla olisi vain maukasta perustavaraa, ei mitään kikkailua. Euroopassa tyypilliset pienet kortteliravintolat ja kahvilat myös loistavat poissaolollaan ja se saa aina aikaan haikeuden ulkomailta palatessa.
Itse olen kriittinen ravintolaruuan suhteen ja sanon kyllä suoraan jos ruoka ei ole hyvää ja olen myös epäsuomalaiseen tapaan palauttanut annoksia keittiöön, jos en ole tyytyväinen. Suomessa erityisesti pihvin saaminen oikean kypsyisenä on yllättävän haastavaa, monessa paikassa medium on yhtä kuin kypsä normaalilla eurooppalaisella mittapuulla. En koe olevani mitenkään poikkeuksellisen nirso, koska esimerkiksi Espanjassa harvoin löydän syytä valittaa ravintolassa, joten uskoisin pettymysteni heijastavan varsin hyvin ravintolan heikkoa tasoa. 

On myös sääli, jos vanhat suosikit muuttuvat vähemmän houkutteleviksi. Esimerkiksi Cantina West oli yksi suosikkipaikoistani 5-10 vuotta sitten, mutta nykyään sinne mennessään tulee vain vihaiseksi. Muutamia vuosia sitten ruokalistan uudistuessa kaikki suosikkini, kuten chimichangat ja tuore guacamole katosivat listalta ja jäljelle jääneidenkin annosten taso on tipahtanut keskiverroksi hintojen pysyessä kuitenkin laatuun nähden melko korkeina. Aika on tainnut ajaa paikan ohi muutenkin (tai sitten juuri tason laskun vuoksi), koska nykyään sinne saa pöydän perjantai-iltanakin lähes aina ilman varausta.

Käyn ravintoloissa suhteellisen harvoin (toki harvoin/usein on subjektiivinen käsite, jollekin kerran kuussa on usein ja jollekin kerran viikossa harvoin), joten silloin kun käyn, haluan hyvää ja laadukasta ruokaa. Suurin osa Helsingin ravintolatarjonnasta on lähimenneisyydessä ollut S-ryhmän ja vastaavien kamalia ketjupaikkoja, joissa suurin osa ruuasta tulee valmiina pussista tai purkista. Näiden paikkojen ruuasta en ihan periaatteessa halua maksaa, koska saan laadukkaampaa ruokaa kotona. Sen sijaan olen valmis käyttämään isonkin summan rahaa ravintolailtaan, jos ruoka on hyvää ja sellaista, mitä en osaisi tehdä itse. Tällä linjalla on nyt menty muutama vuosi ja käytännössä se on vähentänyt ravintoloissa käyntiä. Viime aikoina Helsinkiin on kyllä alkanut ilmaantua kiitettävästi herkullisia ja persoonallisia tavallisiakin ravintoloita (ei siis pelkkää fine dining -linjaa), joten ehkä tilanne on korjaantumassa. Olenkin yrittänyt pistää aina listalle ylös ravintolan nimen heti, jos hyviä vinkkejä löytyy ruokablogeja lukiessa. Listalla alkaa olla jo monta ravintolaa joihin pitäisi joskus päästä. Meidän kohdallamme ongelmaksi muodostuu se, että hyviin uusiin ravintoloihin on syytä varata pöytä ajoissa ja me olisimme miehen kanssa enemmän spontaaneja "mennäänkö tänään leffaan ja syömään" -henkisiä. Ilman varausta vaan usein joutuu tyytymään b-luokan ruokaan. Sitten taas jos jotain erityistilaisuutta, kuten hääpäivää, varten varaamme pöydän jostakin viikkoja etukäteen, silloin tekee mieli sitten jotain hienompaa ja näin perushyvät ravintolat jäävät helposti aina vain kokeilematta.

Kevään aikana on tullut käytyä Chez Dominiquessa, joka on tietysti omaa luokkaansa, sekä Postresissa, jonka leivät vievät kielen mennessään. Uusin löytömme on ollut Gaijin, jonka grillattu mustekala oli parasta mustekalaa mitä olen koskaan missään syönyt. Kaikki muukin oli herkullista, tosin omalla kohdallani osa viehätyksestä oli varmasti siinä, että aasialainen ruoka on minulle melko tuntematonta maaperää allergioideni vuoksi. Patronaa hehkutinkin blogissa aiemmin ja se on edelleen yksi kevään parhaista ruokamuistoista. Patronan suosio on kuitenkin sen verran suurta, ettei sinnekään noin vain kävellä ovesta sisään. Onneksi ensi viikolle pääsykokeen jälkeen (kaverin luku-urakka ohi) on varaus sinne plakkarissa, joten pääsen taas pian jumalaisten margaritojen ja ruokien äärelle. Hääpäivälle on varattu pöytä jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan Postresista, vaikka Gaijin tai Farang vaihtoehtoina suuresti houkuttelivatkin. Lisäksi Andalusian auringossa -blogista löysin idean Mechestä, jonne on pöytä (ja kokonainen sianpää!) varattu kesäkuulle kaveriporukalla. Täytyisi vain aina suunnitella valmiiksi ajoissa varauksia, vaikka joka kuukaudelle omansa. Esimerkiksi Muru on ollut toivelistallani pitkään, mutta koskaan siellä ei ole ollut tilaa niinä ajankohtina kun olen kysellyt. Ehkä vielä joskus...
Täällä maatessani olen ehtinyt katsella ravintolatarjontaa muutenkin ja toistaiseksi toivelistalla olisivat ainakin Chef&Sommelier, Juuri, Muru, Pure Bistro, Farang, Bulevard social, Pastis, Krog Madame, Shanghai Cowboy, Los Cojones, Stefan´s steakhouse... Koskahan noihin kaikkiin ehtisi.

Farangissa en ole koskaan käynyt, mutta olen saanut pariin kertaan ravintolan nimeä kantavasta keittokirjasta tehtyjä ruokia, jotka ovat kaikki olleet mahtavia. Nyt sain kirjan itselleni lainaan ja olen tämän pari iltaa kuolanut ihania ohjeita. Noin 90 % resepteistä tosin on minulle sopimattomia allergioiden takia, joten onneksi kovin montaa kokeiltavaa ei jää. Muutamia kuitenkin on jo listalla kotiinpääsyä odottelemassa. Muutenkin yhä enemmän ruokanautintoja saan nykyään joko kotona itse kokaten tai sitten taitavien kavereiden loihtimana. Huhtikuussa viimeksi intohimoinen kokkaajakaverini oli laittanut kaveriporukalle yhdeksän ruokalajin upean illallisen, jota nautimmekin sitten kaikessa rauhassa pöydän ääressä kuusi tuntia taukoineen. Hyvää seuraa ja mahtavaa ruokaa ilman kiirettä mihinkään, parasta elämässä. <3

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Vuorovaikutusopinnoista

Teoreettisen biolääketieteellisen tiedon tankkaamisen lisäksi meistä yritetään kouluttaa empaattisia ja vuorovaikutustaitoisia ammattilaisia. Vuorovaikutuksesta puhutaan ja sitä harjoitellaan heti ensimmäisestä vuodesta lähtien, joten koulutuksen aikana ehtii kyllä kasvaa varsin paljon potilaan kohtaamiseen. Tietenkin empatiaa ja vuorovaikutustaitoja voi opettaa vain tietyissä rajoissa ja suuri merkitys on myös lääkärin persoonalla. Toivottavasti kuitenkaan kenestäkään meistä ei tule pelottavaa ja tylyä tuppisuuta, vaan sellainen lääkärisukupolvi kuolee sukupuuttoon vanhojen partojen jäädessä eläkkeelle. Suurin osa kokeneemmistakin lääkäreistä omaa hyvät vuorovaikutustaidot, mutta olen itse päässyt kyllä todistamaan myös niitä ei niin onnistuneita tapauksia.

Ensimmäisenä vuotena pääpaino oli vuorovaikutuksesta puhumisessa ja luentojen kuuntelussa sekä potilas-lääkärisuhteen tarkkailussa terveyskeskuskäynneillä. Kävimme siis jokainen viisi kertaa aamupäivän istumassa terveyskeskuslääkärin huoneen nurkassa. Emme osallistuneet vastaanottoon mitenkään emmekä tietenkään tarvinneet ymmärtää lääketieteellisestä päätöksenteosta vielä mitään, vaan tarkoitus oli nimenomaan tarkastella potilaan ja lääkärin välistä vuorovaikutusta. Nämä käynnit olivat mielenkiintoisia, koska pääsi näkemään erilaisten lääkäreiden hyvinkin erilaisia tapoja ja myös sen, miten erilaiset potilaat vaikuttavat vastaanoton kulkuun (sairaalassa työskentelyni vuoksi minulle nämä eivät olleet kovin tajuntaa räjäyttäviä käyntejä, mutta monelle kurssikaverille varmasti vieläkin kiinnostavampia kuin minulle). Mielestäni tosin käynteihin olisi voinut lisätä vielä vaikka iltapäivät terveydenhoitajan vastaanotolla ja terveysaseman toimistossa, jotta olisimme päässeet näkemään myös sitä osaa potilaan ketjusta, mitä lääkäri ei yleensä näe. Nämäkin osa-alueet vaikuttavat kuitenkin merkittävästi potilaan kokemuksiin hoidosta ja koko prosessin onnistumiseen.

Nyt kakkosella pääsimme itse jo harjoittelemaan ihmisten haastattelua. Lääketieteellisen diagnoosinteon tekeminen ei edelleenkään ole keskipisteessä, vaan tarkoituksena on oppia kommunikoimaan erilaisten ihmisten kanssa luontevasti ja ammattimaisesti. Syksyllä kävimme tutustumassa erilaisissa elämäntilanteissa oleviin ihmisiin ja yritimme saada luotua hyvän kontaktin haastateltavaan. Kävimme pareittain tapaamassa mm. kotisairaanhoidossa olevia vanhuksia, päiväkoti-ikäisiä lapsia ja erilaisissa elämänkriiseissä olevia aikuisia. Kriisipaikat vaihtelivat ryhmittäin, oli narkomaaneja, alkoholisteja, mielenterveyskuntoutujia ja näkövammaisia. Kokemuksistamme pidimme sitten ryhmissä seminaareja ja analyisoimme käyntejä. Kokemukset vaihtelivat erityisesti kriisipaikkojen osalta, koska on toki eri asia olla näkövammainen kuin toipuva alkoholisti. Kaikki tuntuivat olevan kuitenkin erittäin otettuja kokemuksistaan ja sanoivat saaneensa paljon uutta näkökulmaa erilaisten ihmisten elämäntilanteisiin. Myös vanhusten kanssa keskustelussa moni sai varmasti oivalluksia, joita ei välttämättä muuten tässä vaiheessa vielä saisi, jos omassa lähipiirissä ei ole kontaktia vanhuksiin tullut. Toivottavasti erilaisten ihmisten ajatusten ja elämänpiirin ymmärtäminen parantui kaikilla.

Nyt keväällä ohjelmassa on ollut myös potilasjärjestöjen "esimerkkipotilaiden" haastattelua ryhmissä. Siis esimerkiksi diabetesliitosta oli diabeetikko kertomassa elämästään diabeteksen kanssa ja me saimme tehtäväksi selvittää kyselemällä hänen elämäntarinansa ja sairauteen liittyvät elämäntavat. Itse en tätä kokenut mitenkään parhaimmistoksi opetusten joukossa, mutta varmasti tässäkin oli hyötynsä varsinkin sellaiselle nuorelle lääkärinalulle, joka ei ole pitkäaikaissairaita pahemmin tavannut. Erään nuorehkon kurssitoverini kommentti oli valaiseva: "Tää on oikeastaan aika masentavaa. Näistä kaikista keisseistä on jäänyt fiilis, että terveys on oikeastaan aika arpapeliä, että tosi vähän voi itse vaikuttaa sairastumiseensa. Mä oon aina luullut, että jos tarpeeksi huolehtii itsestään niin pysyy terveenä. Ja eihän lääkärikään noille voi paljon mitään tehdä ennaltaehkäisyksi." Reality bites. :D

Kahden ensimmäisen vuoden vuorovaikutusopintojen kohokohta ja myös varmasti eniten jännitetty oli haastatteluharjoitus näyttelijäpotilaan kanssa. Tätä varten harjoittelimme ensin jo hieman haastatteluja toistemme kanssa pienryhmissä, mutta varsinainen haastatteluharjoitus toteutettiin siis tarkoitusta varten koulutettujen näyttelijöiden kanssa. Jokainen vuorollaan oli lääkärin roolissa ja hänen vastaanotolleen tuli vaihtelevassa elämäntilanteessa oleva potilas, jonka ongelma piti sitten hoitaa. Tapaukset oli räätälöity niin, ettei lääketieteellistä tietoa tarvinnut paljon, vaan pääpaino oli ongelman selvittämisessä ja elämäntapaohjauksessa, joka sekin on varsin haastavaa. Oli kyllä yllättävän kuumottavaa istua valkoinen takki päällä pöydän takana opettajan ja ryhmätovereiden tuijottaessa hiljaa. Harjoituksen jälkeen käsittelimme tapauksia aina ryhmän kanssa, tarkoituksena on siis että jokainen oppii myös muiden tapauksista ja palautteet annetaan rakentavassa hengessä. Nämä harjoitukset olivat aivan mahtavia ja niitä olisi saanut olla useampi per opiskelija. Itse kokeilemalla oppii aivan eri tavalla kuin mitään videoita tai luentoja katsomalla, eikä taitojaan voi kehittää muuten kuin harjoittelemalla ja näyttelijöiden kanssa harjoittelu on kuitenkin helpompaa kuin oikeiden potilaiden, haittaa ei voi tehdä kenellekään. Lisäksi näyttelijät olivat todella taitavia eläytymään rooliinsa niin, että siinä jo hetkeksi unohti tilanteen olevan lavastettu ja koitti vain parhaansa mukaan keksiä miten Kyöstin saisi motivoitua vähentämään alkoholin käyttöään. Tästä siis kyllä menee 10+ lääkiksen opetukselle, vaikka niin monta muuta asiaa koulussa olenkin arvostellut.

Ensi vuonna homma jatkuu taas astetta piinallisempana, kun vuorossa on videoitu potilashaastattelu. Itsensä katsominen videolta kuumottaa jo nyt.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Yhteenveto prekliinisestä vaiheesta / Ensimmäinen vuosi

Nyt kun ensimmäinen etappi eli prekliininen vaihe on kanditenttia vaille paketissa, voisi olla hyvä hetki tehdä yhteenvetoa mitä kaikkea on ehditty opiskella.

Ensimmäinen syksy.
Opinnot alkoivat varsin kevyesti muutaman viikon mittaisella "Toimiminen hätä- ja kriisitilanteissa" -jaksolla, jossa käytiin ensiavun ja elvytyksen perusteita ja tutustuttiin pbl:ään (problem based learning) eli tuttavallisemmin pebaan opiskelumuotona. Itse en tykännyt pebasta alussa ja vastenmielisyys opetusmuotoa kohtaan on vain lisääntynyt kahden vuoden aikana. Uskon, että joillekin se sopii ja toimii hyvänä aktivaationa oppimiseen, mutta itse olen saanut pebasta saaliiksi lähinnä ketutusta. Olen erittäin vahvasti lukemalla oppija, joten pebat tuntuvat ajanhukalta. En opi asioita selittämällä tai kuuntelemalla ja pbl:n tarjoama ryhmätyöskentelyyn harjaantuminen olisi sekin saavutettu vähemmillä kerroilla. No, onneksi preklinikka on ohi ja jatkossa ryhmäopetukset ovat ehkä hiukan mielekkäämpiä huhujen mukaan.

Varsinaisesti asiaan päästiin syksyllä "Biokemian ja farmakologian perusteet" -kurssilla, jossa tankattiin perusasiat biomolekyyleistä ja niiden kautta myös lääkkeiden vaikutusmekanismeista. Tämän kurssin mittaan välillä iski epäilys, että mitäs alaa tässä olikaan tarkoitus opiskella, koska homma oli niin molekyylien kanssa nysväämistä. Jälkikäteen olen kyllä ymmärtänyt, että tärkeää pohjaa tuleville opinnoille nämäkin tiedot olivat, ainakin siltä osin kun päähän jotain jäi.

Histologia oli seuraava kurssi, jossa soluelinten ja molekyylien vyöry jatkui. Kurssista ikävimpänä muistona jäivät viikottaiset migreenikohtaukset, jotka olivat seurausta mikroskopoinneista. Vanhanaikaisella valomikroskoopilla näytteitä tutkiessa saan aina migreenin, joten olen todella tyytyväinen, että esimerkiksi patologian kurssilla iso osa näytteistä katsotaan virtuaalimikroskopialla (=tietokoneella).

Syksyn päätti Aineenvaihdunta-kurssi, joka oli edelleen biokemiaa ja sisälsi paljon reaktioreittien ulkoa opettelua (jotka nyt sitten ovat jo autuaasti unohtuneet), välillä epätoivoon asti. Toisaalta kurssilla sai mielenkiintoista perustietoa kehon toiminnasta tulevia fysiologian osuuksia varten.

Näiden varsinaisten biolääketieteen kurssien lisäksi syksyllä ohjelmaan kuuluivat epämääräistä sälää sisältänyt (ja mielestäni täysin turha) Tutustuminen kasvaminen lääkäriksi opintoihin ja yliopistolla tarvittavien atk-taitojen varmistanut TVT-ajokortti, jonka opetuksen ja materiaalin tasoon olin todella positiivisesti yllättynyt.

Ensimmäinen kevät.
Syksyllä biokemiassa pidimme Lehningeriä vaikeaselkoisena opuksena, mutta vähänpä tiesimme. The Cell Molekyylibiologian kurssilla oli varsin suuria tunteita herättänyt opus ja itse kurssista meitä peloteltiin jo etukäteen. Kurssin sisältö tuntui myös aivan liian yksityiskohtaiselta lääkärin tietovarastoon. Ja pakko myöntää, että tämän kurssin aikana ensimmäistä ja viimeistä kertaa tuntui siltä, että jos jostain kurssista en selviä läpi niin tästä. Lopulta tentti meni hyvin ja asiat ovat muuttuneet vieläkin tutummaksi käyttäessäni nykyään tämän kurssin tietoja työssäni. Koskaan ei siis voi tietää, mitä tietoja tulee lopulta tarvitsemaan. :)

Kehitysbiologia
Tämän kurssin alussa iski jo epätoivo, että eikö tämä molekyylien kanssa nysvääminen ikinä lopu. Kävimme läpi hedelmöitystä ja alkion/sikiön kehitystä, mutta koska paino oli kehityksen säätelyn molekyylimekanismeissa, kurssin sisältö ei kenenkään suosikiksi varmaankaan noussut. Itselleni tämä oli lopulta ehdottomasti koko ykkösvuoden ja ehkä koko preklinikan tylsin kurssi, jonka kertaamista kanditenttiin en todellakaan odota.

Tuki- ja liikuntaelimistö eli TULE
Tässä kohtaa monen mielestä opinnot muuttuivat varmasti kertaheitolla kiinnostavammaksi, kun päästiin vihdoin ns. asiaan ja anatomian pänttäys alkoi. Kurssillä käytiin läpi siis tuki- ja liikuntaelimistön osalta anatomiaa, histologiaa, fysiologiaa ja farmakologiaa. Jotkut kokevat latinankielisten nimien opettelun raskaaksi, mutta itselleni se oli helpompaa kuin molekyylien opettelu. Opintoihin mielenkiintoa toivat myös Fysiologian kurssityö, jossa tehtiin rasituskoe polkupyöräergometrilla ja kolme elävän anatomian opetusta, joissa käpälöitiin kurssikavereita koittaen paikallistaa anatomisia maamerkkejä. Elävät anatomiat ja pbl:ssä käytetyt luurangot tekivät asioista konkreettisempia ja dissektiot varmasti vieläkin enemmän niihin osallistuneille. Dissektiot ovat siis (Helsingissä) vapaaehtoisia, joissa balsamoitujen vainajien avulla pääsee leikkelemään ihan oikeaa ihmisruumista. Opettavaista kai, mutta itse en näihin osallistunut joten en osaa aiheesta sanoa.
Omalta osaltani TULE oli työteliäs kurssi, koska olin sairauden vuoksi pois yliopistolta yli puolet kurssista ja se näkyi korvaavien tehtävien määrässä.

Neuroanatomia
Kevään viimeinen rutistus, joka jäi itselläni hieman hataralle pohjalle, koska pääsin sairaalasta vasta viikkoa ennen kurssin tenttiä. Tämän kurssin sisältö on siis kaikkein tarkimmin kerrattava kanditenttiin. Kurssilla käsiteltiin siis aivojen ja hermoston makro- ja mikroanatomia, eikä alue ollut kovin laaja, mutta kuten sanottua itselläni tämän kurssin tiedot jäivät hatariksi ja se vähän kostautui syksyn seuraavilla neuron kursseilla.

Keväälläkin muun opetuksen oheen oli integroitu pikkukursseja: viisi terveyskeskuskäyntiä sisältänyt Perusterveydenhuollon jakso 1 (monelle kurssilaiselle ehkä kevään kohokohta, kun nähtiin ihan oikeita potilaita), Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä -luentokurssi ja Kliininen propeudetiikka 1, joka oli varmasti myös kevään kohokohtia. Propeudetiikassa siis harjoittelimme perustutkimusmenetelmiä (auskultaatio, palpaatio jne), aseptiikan perusteita ja saimme jopa ommella elämämme ensimmäiset tikit vaahtomuoviin. Tuskin kovin hyödyllistä vielä, mutta motivaatiopotkuna toimi ainakin.
Suurin osa kurssistamme suoritti ensimmäisen ruotsin kurssinsa keväällä, itse en tähän kyennyt, koska totesin tarvitsevani pohjalle jonkinlaisen ruotsin kertauskurssin. Kyseinen kertauskurssi tosin edelleen odottaa käymistään, joten asialle pitäisi varmaankin tehdä jotain pikapuoliin. Itse pääsin onnekkaasti (vain 30 mahtui kurssille) vapaavalintaiselle kurssille "Hätäensiapu ja ensihoito", johon kuului muutamia luentoja ja aivan superkiinnostava ja hyödyllinen simulaatio-opetus tietokoneohjattavalla nukella, jonka kanssa harjoittelimme ryhmissä erilaisten hätätilanteiden hoitoa. Mahtava kurssi, johon kannattaa osallistua jos vain suinkin kurssille mahtuu. Lisäksi kävin Lääketieteen historian vapaavalintaisen kurssin, jossa sai kivasti historian perusteet haltuun. Olisin tosin kaivannut pidempää ja perusteellisempaa kurssia, lääketieteen historia kun ei ole ihan lyhyt.


Ensimmäinen vuosi meni ehkä vielä uuden opiskelualan tuottamassa riemussa, ainakin syyslukukausi, mutta toki tuntemukset ovat sittemmin tasoittuneet. Ensimmäisestä vuodesta menee hyvän aikaa uusien kurssikavereiden kanssa tutustumiseen, mutta loppukeväästä selvästi huomasi, että kurssilla on jo alkanut olla hyvää me-henkeä. Ainakin niillä, jotka osallistuvat aktiivisesti tapahtumiin, itse en lukeudu siihen joukkoon. Koko ensimmäisenä vuotena kävin vain kaksissa bileissä; Ekan illan bileissä, joista lähdin kotiin jo klo 23 ja Fimsicin sitseillä, jossa tosin omalta kurssiltamme ei ollut montaa osallistujaa vaan suurin osa oli muista lääkiksistä tai ylemmiltä kursseilta. 
Syyslukukaudella vielä kävin joillakin luennoilla, kevätlukukaudella enää muistaakseni kahdella. Ärsyynnyin luennon taustahälystä niin, ettei keskittymisestä tullut mitään. En myöskään opi kovin hyvin kuuntelemalla, vaan minulle kirjasta pänttääminen on tehokkain metodi. Tein siis sen ratkaisun, että luentoihin tuhraantuvat ajat käytän paremmin kirjojen ääressä. Ainoa miinuspuoli tässä ratkaisussa on se, että näen kurssikavereitani melko vähän, joten kovin läheisiä ystäviä joukosta ei ole ehtinyt löytyä enkä vieläkään tunne varmaan puoltakaan kurssilaisistamme nimeltä. Opiskelumetodini löysivät omat uransa ensimmäisen vuoden aikana, mutta eivät parhaalla mahdollisella tavalla. En nimittäin oikein osaa tehdä lukiessani kelvollisia muistiinpanoja ja se kostautuu aina tentin alla, kun ei ole tiivistelmiä mistä kerrata. Olen koko preklinikan tavoitellut sitä, että kurssin alusta asti tekisin itselleni kurssin tahdissa edeten selkeät muistiinpanot, mutta nyt on preklinikka ohi ja taito jäi hankkimatta. Ehkä sitten klinikassa...
Tein itse koko ensimmäisen vuoden töitä opiskelujen ohella 20 h/vko enkä kokenut sitä mitenkään raskaaksi. Ylipäätään ensimmäisen vuoden opintojen kuormitus ei hetkellisiä tenttiä edeltäviä piikkejä lukuunottamatta ollut kovin suuri. Töiden ja opiskelun lisäksi ehdin oikein hyvin harrastaa ja nähdä kavereita ja vielä löhötä sohvallakin hyvän tovin. 

maanantai 13. toukokuuta 2013

Ruokaa, ruokaa, enemmän ruokaa

Siitä puhe mistä puute. Tai no, ruuasta ei ole määrällisesti puutetta täällä, mutta laadullisesti kyllä. Pakko se on tunnustaa, olen aikamoinen herkkuperse. Suurimpana vajeena sairaalaruuassa tuntuu tuoreuden puute, kotioloissa hedelmiä ja vihanneksia menee lähes kilo (tai ylikin joskus) päivässä, täällä määrä jää pariin kurkkusiivuun ja pariin desiin lämpimiä vihanneksia. Kaikenlaisia kiisseleitä ja rahkoja täällä tulee jälkiruualla pari kertaa päivässä, itse ottaisin tilalle mieluummin hedelmiä, mutta ymmärrän että keskivertosairaalapotilaaseen uppoavat kiisselit paremmin ja ne ovat myös halvempia.

Nuorempana syöminen oli pakollinen paha ja kaikki ruoka vain polttoainetta, jota yritin tankata riittävästi jaksaakseni treenata. Olin kasvissyöjä kahdeksan vuotta ja allergioideni kanssa yhdistettynä esimerkiksi ravintoloiden tarjonta minulle oli siihen aikaan lähinnä fetasalaattia. Toisaalta allergiat ja kasvissyönti (lakto-ovo) saivat aikaan sen, että olen varsin nuoresta kokannut kotona ruuat itse, koska äiti kieltäytyi tekemästä perheelle kahta eri ruokaa ja muu perhe söi lihaa reilusti. Nuoruusvuosina tottuminen ruuanlaittoon sitten mahdollisesti totutti ja innosti siihen vanhemmallakin iällä.


Nykyään ruoka on minulle tärkeää. Rakastan hyvää ruokaa ja tulen vuosi vuodelta yhä nirsommaksi syömisteni suhteen. Hyväksyn sen, että lihon jos syön paljon ihanaa ruokaa, mutta en halua lihottaa itseäni mauttomalla tai pahalla ruualla, se olisi hullun hommaa se. Tosin täällä sairaalassa maatessa esimerkiksi niinkin kamala roskaruoka kuin McDonald´sin juustohampurilainen maistuu taivaalliselta. Maailmassa on niin paljon hyvää ruokaa, että kyllä silläkin ehtii itsensä lihottaa. Aloin myös syödä lihaa uudestaan 10 vuotta sitten, koska en enää nähnyt mitään syytä olla kasvissyöjä (olisihan se toki ekologista ja terveellistä ja eläinystävällistä, mutta henkilökohtaisella tasolla nämä syyt eivät riittäneet) ja liha alkoi taas maistua. En tiedä otanko menetettyjä vuosia takaisin tai mitä on tapahtunut, mutta nykyään rakastan lihaa. Suosikkiruokieni listalla on paljon myös kasvisruokia, mutta kyllä silti valitsisin viimeiselle aterialleni jonkun hyvän pihvin, ehkä jopa raakana tartarin tai carpaccion muodossa.

Olen siinä onnellisessa asemassa, ettei taloudellinen tilanteeni ole opiskelijalle tyypillinen. Rahaa syödä laadukkaasti on siis ihan tarpeeksi ja nautin myös ruuanlaitosta. Yliopistolla/töissä syön enimmäkseen Raviolin tarjoamaa lounasruokaa, mutta se tuntuu menevän vuosi vuodelta huonommin alas. Kuten sanottu, en mielelläni syö mautonta ruokaa ja sitä Raviolin ruuat usein ovat, mautonta mössöä. Etenkin dieettikeittiön minulle erikseen valmistamat ateriat ovat joskus aikamoisia yritelmiä, vaikka olenkin kiitollinen siitä, että edes yrittävät. En siis yleensä saa ruokaa suoraan Raviolin linjastolta, vaan minun on edellisellä viikolla tilattava aina ruoka niille päiville kun aion syödä. Tämä suunnitelmallisuus on johtanut siihen, että tänä keväänä olen enimmäkseen ollut salaattipöydän armoilla (Raviolissa on ihan tasokas salaattibuffet, josta ei saa opiskelija-alennusta), koska en ole muistanut tilata ruokiani. Yhä enemmän olen myös alkanut harkita omien eväiden ottamista, koska tosiaan ruuan maku ja taso ovat kovin vaihtelevia Raviolissa. Työpaikkani sijaitsee myös Biomedicumissa ja työpaikan tiloissa omien ruokien lämmittäminen ei ole ongelma.

Kotona kokkaamme miehen kanssa käytännössä joka ilta päivällistä, minä ehkä hieman useammin kuin hän työajoista johtuen. Vietämme hieman etelä-eurooppalaista rytmiä ruokailujemme suhteen, illallistamme tyypillisesti klo 21-22 aikoihin, joskus myöhemminkin. Toistaiseksi se on sopinut rytmiimme hyvin, mutta toki aikaisten aamuherätysten kanssa (onneksi niitä on harvoin) tulee se ongelma, ettei klo 6 aamulla ole vielä nälkä, jos on 22.30 vetänyt täyden ruoka-annoksen. En ole elämässäni ostanut mitään muita valmisruokia kuin hernekeittoa, joten ei tulisi mieleenikään kääntyä einestiskin puoleen nälkäisenä. Joko teen jotain kunnollista ruokaa tai sitten kiireessä syön vain jotain nopeaa kuten salaattia tai sulatan pakasteesta jotain. Nautin ruuanlaitosta ja leipomisesta, mutta toki joskus kiireisinä iltoina on hyvä olla pakasteessa tähteitä, jotka voi sitten lämmittää pahimpaan nälkäänsä. Pakastimessamme on aina myös lihaa ja kanaa varalla, joten jos vain aamulla muistaa ottaa pakkauksen sulamaan, niin illalla on nopeasti paistettavissa esimerkiksi kanan rintafile tai pihvi.

Asun lähiössä kaukana keskustasta ja ainoa syy, miksi kaipaisin keskusta-asumista on kauppahallit. Koska arvostan laadukkaita raaka-aineita, olisi ihanaa jos kauppahalli olisi lähellä. Asuin ennen lähellä Hakaniemen hallia ja kyllä se oli kätevää, kun hyvät raaka-aineet olivat kävelymatkan päässä. Nyt alle 10 km säteellä kodistamme on vain perinteisiä ketjuja ja lähikauppamme on Alepa. Usein viikonloppuisin tuleekin asioitua autolla Itiksen Stockmannin herkussa, jos yhtään kummempia raaka-aineita kaipaa. Läheisen Alepan tai Prisman valikoimat eivät vain ole ollenkaan yhtä inspiroivia, vaikka perustuotteet sieltä (samoin kuin Lidlistä) kyllä löytyvät. Suuri haaveeni on, että joku keksisi perustaa Itikseen kauppahallin tai lähikaupan Anton&Antonin tyyliin. Ystäväni asuu Töölössä Anton&Antonin vieressä ja olen kyllä kateudesta vihreä aina kun muistan, että hänen lähikauppansa on vähän toista kuin omani.

Toistaiseksi ruokapolitiikkamme on sitten mennyt niin, että perustavaraa kuten maitoa, hedelmiä ja vihanneksia haemme Prismasta tai Alepasta, lihat ja muut "vaativammat" aineet Stockmannilta ja sitten herkut ja erikoistuotteet Hakaniemen hallista, Vii Voanista ja muista pienemmistä liikkeistä. Torilla yritän asioida kesällä aina kun vain ehdin.


 Syksyisin ja talvisin mieltä piristävät Labbyn toimittamat luomujuurekset ja liha. Olen tilannut aina parin viikon välein ison juureslaatikon Labbystä ja määrä riittää sopivasti aina juuri sen pari viikkoa. Näin ollen Alepasta/Prismasta kannettavien vihannesten määrä on talvella pienehkö, ainoastaan satunnaisia kurkkuja ja salaatteja täytyy sieltä ostaa. On myös omalla tavallaan helppoa, kun vihanneksia on kotona valmiina eikä tarvitse päivittäin miettiä mitä ostaa. Nyt viime satokauden tuotteet ovat jo loppu ja seuraavan kerran tilauksia voi tehdä siis vasta syksyllä. Onneksi tulee kuitenkin kesä ja voi käydä torilta ostamassa tuoretta tavaraa.
Tilasimme Labbystä tänä keväänä 20 kg luomulihapaketin ja se oli kyllä aivan mahtava päätös. Luomua Hereford-pihvilihaa eri muodoissa (paisteja, fileitä ja jauhelihaa), taivaallisen hyvää ja hinnaksi tuli vain reilu 16 €/kg. Suurimman osan lihasta laitoimme tietysti pakkaseen ja olemme sieltä nyt niitä tyhjentäneet pikku hiljaa. Ensi talvena (tai koska niitä seuraavan kerran saakaan) on ehdottomasti tilattava myös lihalaatikko ja juuresten tilausta aion myös jatkaa, kunhan toimitukset siis alkavat. Pääkaupunkiseudulla asuville voin siis lämpimästi suositella Labbya (tämä ei ole maksettu mainos, vain henkilökohtainen mielipiteeni), kuten olen tainnut aiemminkin blogissani hehkuttaa.

Käytän siis ruokaan rahaa varmasti enemmän kuin keskiverto opiskelija, mutta toisaalta minulla ei juuri kulu rahaa baareissa istumiseen enkä käy viikottain ravintolassakaan. Ruuan tekeminen perusraaka-aineista tulee myös suhteellisen edulliseksi jos vertaa valmisruokien ja puolivalmisteiden hintoihin. Esimerkiksi leipä ei maksa kotona tehtynä paljon mitään, jauhot, hiiva ja suola ovat puoli-ilmaisia. Ostan leipää vain silloin, jos hallista tai Stockmannilta jotain hyvää tuoretta herkkua löydän, mutta pussissa myytäviä lisäainemöykkyjä en koskaan. En ole siis mikään lisäainehysteerikko, vaikka sekin muodikasta nykyään olisi, mutta mielestäni esimerkiksi leipä vain on parempaa tuoreena. Jos en leivo leipää, sitten en syö sitä.

Viime kesänä tuoretavaran valikoimaa piristi myös pikkuruisen kasvimaani ja parvekkeeni sato, tänä vuonna toivon viljelypalstan tuottavan lisää tavaraa pöytään. Viime vuonna suurimman sadon sain kesäkurpitsasta ja porkkanasta, jopa siinä määrin, että jossain kohtaa alkoi jo kesäkurpitsa hieman tympiä kun sitä oli syönyt joka päivä viikkojen ajan. Nyt odotan kuitenkin jo innolla ensi kesän satoa. Salaattia ja yrttejä sain myös kohtuullisesti, samoin minitomaatteja parvekkeelta, mutta näiden kulutus on meidän taloudessamme niin suurta, ettei oma tuotanto viime vuonna riittänyt pitämään meitä salaateissa vaan jouduin kaupan tiskiltä hakemaan täydennystä. Toivottavasti isompi palsta korjaa tämänkin puutteen. :)

Hankin helmikuussa Indoor Gardenin ja olen jo suunnitellut hankkivani toisen ensi talveksi. Mahtava vehje yrttien ja salaatin suurkuluttajalle! Talvella etenkin yrtit nahistuvat jääkaapissa nopeasti ja viikottain ostettuna yrttilaskukin kasvaa yllättävän nopeasti, vaikka en osta tuoreena talvella kuin muutamia perusyrttejä. Nyt olen jo pelkästään tämän kevään aikana säästänyt kymmeniä euroja, koska Gardenissani on ollut samat basilika- ja persiljapuskat kolme kuukautta, ennen ostin niitä viikottain parikin punttia. Laite siis säästää hintansa takaisin, jos yrttejä kuluttaa viikottain, mutta etenkin se vähentää harmituksen määrää, kun ei tarvitse heittää puoliksi syötyä basilikaa kerran viikossa roskiin. Korianterin onnistuin kuluttamaan kuoliaaksi, mutta ehkä ensi talveksi laitan kasvamaan vahvemman yksilön, tämä oli vain kaupan altaasta hankittu pikkuinen puska. Nyt keväämmällä olen siirtänyt persiljan keittiön ikkunalle ja laittanut Gardeniin itämään pimientos de padronin siemenet, koska laitteeseen oli saatavilla käteviä idätystyynyjä ja halusin saada vielä tälle kesälle paprikantaimia. Toistaiseksi taimet ovat näyttäneet nousevan hyvin, aika näyttää millaisia kasveja sieltä lopulta tulee.

Hups, megapostaus... Sen siitä saa kun alkaa ennen aamiaista kurnivalla vatsalla puhumaan ruuasta. :D