lauantai 12. heinäkuuta 2014

I see dead people

Kesätöitä on jo viisi viikkoa takana ja nyt alkaa vähitellen löytyä energiaa muuhunkin. Työ itsessään ei ole rankkaa, mutta aamulla klo 6.30 soiva herätyskello on. En ole tippaakaan aamuihminen, joten viimeistään keskiviikkona olen lähinnä zombi, jonka päässä ei liiku mitään älyllistä toimintaa. Nukun kyllä reilut 8 h yössä, mutta se on minulle liian vähän ja lisäksi kroppani ei tykkää aikaisista aamuista. On jokseenkin sama nukunko 6, 8 vai 10 h, jos kello soi ennen kahdeksaa niin pää on väsynyt koko päivän. Työpäivien jälkeen jäänyt vapaa-aika on siis kulunut lähinnä sohvalla koomassa tai silloin tällöin palstalla rikkaruohoja kitkien (sopivan aivotonta toimintaa).

Olen siis ensimmäistä kertaa ihan oikeissa alan töissä, kesäkandina patologian laitoksella. Toki kandina ei vielä ole itsenäisesti vastuussa juuri mistään, vaan joku muu joutuu varmistamaan tekemiseni, mutta kuitenkin tämä on ensimmäinen kerta, kun teen jotain edes vähän lääkärin töitä muistuttavaa. Teen sentään päivittäin lausuntoja, jonne tulee minun nimeni alle (ja toki maininta oikean patologin konsultaatiosta). Moni kurssikaveri on tänä kesänä mennyt jo amanuenssiksi jonnekin sairaalaan, mutta itseäni ei vielä kiinnostanut sellaiseen hakea. Ehkä sitten ensi kesänä, tai sitä seuraavana, ei ole kiire mihinkään. En ole niin kovin sosiaalinen ihminen eikä elävien ihmisten hoitaminen ole mitenkään suuri kutsumukseni. Lääketiede on ihanaa ja kiehtovaa, mutta kuolleet potilaat ovat ehkä enemmän minua varten. Työskentelen mieluummin itsenäisesti ja omassa rauhassa enkä osana tiimiä ja potilaiden kanssa jutellen.
Tutkimustöitä olisin tietysti voinut tehdä nyt kesän kuten aiemminkin ja se olisi ollut fiksuakin tutkimuksen edistymisen kannalta, mutta mieleni teki johonkin konkreettisempaan työhön vaihteeksi. Tutkimus kiinnostaa minua, mutta se on toisinaan aikamoista pään hakkaamista seinään ja loputonta samojen analyysien tekoa vähän uudella tavalla. Patologialla hyvä puoli on se, että työ on melko suoraviivaista ja samaa työtä ei tarvitse tehdä kahta kertaa. Kun ruumis on avattu ja suljettu, voin olla varma, ettei sama ruumis tulee enää uudestaan pöydälleni.

Joidenkin (kuten muutaman sukulaisen) mielestä kesätyöni on omituinen tai karmiva, minusta se on työ siinä kuin muutkin ja lisäksi pidän siitä. Patologia on alana niin laaja ja moniin muihin aloihin integroituva, että siellä saa valtavasti oppia, josta on hyötyä sitten tulevina vuosina sairaalaan siirtyessä. Paljoahan en mistään vielä tiedä enkä ehdi yhdessä kesässä oppiakaan, mutta ainakin murusia sieltä täältä. Minulle ei patologian kurssillakaan koskaan tehnyt avaukset pahaa vaan se oli lähinnä mielenkiintoista, siksikin patologia oli minulle luonteva paikka mennä kesätöihin.  Kieltämättä kuolleet ovat tulleet uniin viime aikoina, ei siis mitenkään painajaisina, mutta selkeästi työasiat pyörivät mielessä aika paljon. On kuitenkin niin paljon uutta ja haastavaa asiaa, että aivot varmaan prosessoivat asioita koko ajan. Puoliso on muutaman kerran valittanut, että puhun unissani työasioista (kuten suolen kiinnikkeistä)...

Juhannuksen alla kävin muuten vihdoin tekemässä kanditentin, joka olisi pitänyt tehdä siis jo vuosi sitten. Se jäi minulla keväisen sairaalareissun aiheuttamien viivästysten takia myöhemmäksi, ensimmäinen mahdollisuus tehdä se olisi ollut minulla tammikuussa, mutta silloin en ilmoittautunut, koska halusin viettää lyhyen joululoman ihan oikeana lomana. Toukokuun kanditentin aikaan makailin Espanjassa rannalla. Nyt oli korkea aika mennä tekemään se, koska nelosvuodelle ei pääse, jos tentti ei ole suoritettuna. Täytyy myöntää, että lukemiset jäivät piinallisen vähäiseksi, joten vähän sai jännittää tuloksia odottaessa, että meneekö tentti läpi.  Tällä viikolla sain viimein tulokset ja läpi meni, vieläpä ihan kohtuullisin pistein, nyt olen siis ihan oikea lääketieteen kandidaatti, en enää valekandi. :D Jee!


keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Onnea onnistujille ja voimia pettymyksestä selviämiseen muille

Viimeisetkin pääsykoetulokset ovat tulleet tänään ja kaveripiiristä kantautui enimmäkseen huonoja uutisia. Vanhoja valmennuskurssikavereita ja muita tuttuja oli tämän vuoden kisassa mukana useita, valitettavasti vain yksi tuttu pääsi sisään. Tuntuu kurjalta kavereiden puolesta, mutta sanoja ei oikein ole. Tiedän, että juuri nyt mikään ei pahemmin lohduta, vain aika auttaa. Kuvittelin aina, että opiskelisimme yhdessä mahtavan valmennuskurssiporukkamme kanssa, mutta vuosi vuodelta olemme yhä kauempana toisistamme opiskeluissa. Mukana on siis myös itsekästä haikeutta, mutta päällimmäisenä on tietysti harmitus ystävien tähden. 

Muistan sen pakahduttavan ilon, jota tunsin Yliopistohaun "hyväksytty"-tekstin jälkeen, joten onnittelut niille harvoille onnellisille, jotka hyviä uutisia ovat tänä kesänä saaneet! Nauttikaa tulosten jälkeisestä huumasta, se haihtuu yllättävän nopeasti. ;) 
Lääkiskin valitettavasti muuttuu unelmasta arjeksi kun pääsee sisään ja yhtäkkiä huomaa valittavansa opiskelusta, vaikka tietää, että jonossa olisi satoja, jotka tekisivät melkein mitä tahansa voidakseen vaihtaa osia kanssani. En silti toistaiseksi ole (kovin usein) katunut valintaani.

Voin vain kuvitella, miten karvas on pettymys, kun on tehnyt vuoden tai useammankin töitä tavoitteen eteen ja nyt on vain tyhjää tulevaisuuden suunnitelmien kohdalla -ainakin hetkeksi. En sano, että uutta matoa koukkuun vaan, koska se ei ole ainoa eikä välttämättä edes paras vaihtoehto. Maailmassa on paljon kiinnostavia ammatteja ja erilaisia polkuja mitä kulkea, mutta tietysti heti huonojen uutisten jälkeen niitä ei osaa tai halua ajatella. Tiedän etten ole paras ihminen sanomaan, että se on vain lääkis, keksikää jotain muuta. Tosiasia kuitenkin on, että lääkäri ON vain yksi ammatti muiden joukossa ja onni voi löytyä yllättävältäkin taholta, jos sinne vain osaa päätyä. 

Minullakin oli ennen unelmia aivan toisenlaisesta tulevaisuudesta, mutta nykyään en osaisi kuvitella asioiden olevan toisin ja olen onnellinen elämässä johon päädyin. Aina joskus haikeus iskee ja mietin mitä olisi voinut olla, mutta toisaalta olen kulkenut jo niin kauas tätä polkua, etten enää edes kunnolla osaa kuvitella muita vaihtoehtoja. Elämässä voi tulla vastaan suuntia, joihin ei usko päätyvänsä, mutta ne suunnat voivat olla silti hyviä. Toivottavasti kaikki ohuen kirjeen saaneet löytävät päämääränsä jostakin, oli se sitten ensi kevään pääsykoe tai jotain ihan muuta!